Lämmin värinä on neljäs ja viimeinen osa kertomuksesta siitä, kuinka kissan ja ihmisen polut yhtyivät yli 10 000 vuotta sitten. Lue myös ensimmäinen osa Naaraskissa , toinen osa Pennut ja kolmas osa Hehkuvat Hiilet.
Hehkuvat Hiilet asettui asumaan ihmisten kotiin. Se ei pyrkinyt lähestymään ihmisiä eikä päästänyt heitä lähelleen, vaan livahti äänettömästi pois, jos ihminen tuli lähelle. Sen annettiin olla omissa oloissaan, mutta sen läsnäolo iltanuotion valopiirin rajalla pantiin hyväksyen merkille. Kissasta oli tullut ihmisen kumppani. Se oli itsenäinen ja etäinen, mutta se oli tärkeä ja kunnioitettu asukas ihmisten kodissa.
Ihmiset kunnioittivat ja hieman pelkäsivät salaperäistä olentoa, joka asui heidän kanssaan, mutta ei lähestynyt heitä samalla tavalla kuin koirat. Se ei tullut lähelle eikä kulkenut heidän mukanaan metsällä. Se ei auttanut heitä ruuan hankinnassa, sillä se metsästi vain itselleen. Kuitenkin se auttoi heitä ruuan säilyttämisessä, sillä se piti jyrsijät poissa heidän ruokavarastostaan.
Kissa tuli ja meni kuten tahtoi se kulki omia polkujaan. Välillä se katosi useaksi päiväksi. Silloin se kulki ihmisten tietämättömillä teillä, kissanpoluilla, jotka vain kissa tuntee ja joita vain kissa osaa kulkea äänettömästi varjoihin sulautuen.
Aina silloin, kun Hehkuvat Hiilet oli ollut poissa useamman päivän, ihmiset huolestuivat. Päivällä he katselivat ulkona pensaiden varjoihin, loivat katseensa kalliolouhikkoon ja pysähtyivät hetkeksi etsimään katseellaan kissan tummaa hahmoa, jonka he olivat tottuneet näkemään liikkumattomana ympäristöä tarkkaillen tai notkeana kiveltä toiselle loikaten tai pensaiden varjoihin kadoten. Illalla he vilkuilivat tulen valon ja varjon rajamaille odottaen ja toivoen näkevänsä kissan silmien hehkun.
Lämmin Värinä
Ihmiset kertoivat iltaisin tarinoita. He tunsivat hyvin tarinan koirasta, joka alkoi seurata ihmisiä metsällä ja auttoi heitä ajamaan saaliin ansaan. Koira oli jäänyt ihmisten luo ja asettunut tulen lähelle. Sen pennut lähestyivät ihmistä ja antoivat koskettaa, liittyivät ihmisten perheeseen ja laumaan. He kertoivat nyt myös tarinaa On Hyvästä ja sen pennusta, joka oli henkiolento ja jonka nimi oli Hehkuvat Hiilet. Mutta lapsella oli pennulle oma nimensä. Hän kutsui sitä Lämpimäksi Värinäksi
Lapsi tiesi, että sitten kun hän olisi iso ja hänellä olisi oma lapsi, hän haluaisi antaa lapselle oman Lämpimän Värinän, joka nukkuisi lapsen taljoissa pienenä lämpimänä keränä lasta vasten. Lämmin Värinä tuudittaisi hänen lapsensa uneen ja sen värinä hoitaisi lasta, kun hän olisi sairas.
Niin tapahtui. Ja yhä tänäkin päivänä monella meistä on oma ”Lämmin Värinä”, joka läsnäolollaan, lämmöllään ja kehräyksellään rauhoittaa ja lohduttaa, ilahduttaa, virkistää ja parantaa.