Kissakertomus Archives · Purrfulness

Vapaudenkaipuu

Miten sisäkissa reagoi päästessään tai joutuessaan yksin vapaasti ulos suureen maailmaan? Lue Shakin ja Hassen kesäseikkailuista.

Onko sisäkissalla vapaudenkaipuu? Jotkut sisäkissat livahtavat tilaisuuden tullen omille teilleen, toiset taas eivät suurin surminkaan astu oven ulkopuolelle. Sisäkissan elämää elänyt kissa kohtaa ulkomaailmassa aivan erilaisia haasteita kuin ulkoilemaan tottunut lajitoverinsa.

Meillä oli aikanaan maatiaiskissa Vinski, joka oli synnyinkodissaan ehtinyt ulkoilemaan emonsa ja muiden talon kissojen kanssa. Se tuli meille noin neljän kuukauden ikäisenä ja siitä oli tarkoitus tehdä sisäkissa. Vinskin kaipuu ulos oli kuitenkin raivokasta, haikeaa ja sinnikästä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen se jaksoi yrittää ulos ikkunoista ja ovesta. Kunnes annoimme periksi. Asuimme kylän laitamilla, pienen tehdasrakennuksen toisessa kerroksessa. Sieltä ikkunasta teimme Vinskille ”tipurappuset”, joita pitkin se pääsi kulkemaan.

Kissa metsässä. Vinskillä oli raivoisa vapaudenkaipuu — *Vinski oli innokas ulkoilija*

Vinski oli innokas ulkoilija. Se ei yleensä ollut poissa montaa tuntia kerrallaan, mutta aina olin hiukan huolissani sen ollessa ulkona ja kuulostelin kaiken aikaa toisella korvalla josko kynsien rapina kuuluisi ikkunalaudalta. Pian aloimme etsiä uutta kotia kauempaa taajaman ulkopuolelta, jotta Vinski sai ulkoilla turvallisemmin, kaukana liikenteestä.

Uteliaisuusko vai pelästyminen vei Shakin kevätretkelle? Anna-Liisa kertoo

Maanantaina, toukokuun viidentenä päivänä sisäkissa, piirun vaille 2-vuotias Shakki, katosi omille teilleen perheen omakotitalosta esikaupunkialueella. ”Meillä on vähän hankala takaovi. Hain unilta heränneen vauvan vaunuista ja kädet täynnä vauvaa, vilttiä, itkuhälytintä ja ties mitä kuvittelin, että ovi meni kyynärpäätekniikalla kiinni. Tosiasiassa ei mennyt. Kun kissa pesuhuoneen puolella haistoi, että ovi on raollaan, se kenenkään huomaamatta meni pihalle.”

Anna-Liisan mies tuli kotiin, huomasi raollaan olevan oven ja laittoi sen kiinni. ”Virhe numero kaksi. Kissa oli siis ulkona ja ovi kiinni. Kun iltasella asia huomattiin, se oli todennäköisesti ollut ulkona jo useamman tunnin eikä siitä näkynyt vilaustakaan, kun kiertelin ja huutelin.”

Perheessä on myös toinen kissa, Söpö. Kissat ovat tottuneet ulkoilemaan valvotusti takapihalla. ”Yleensähän näillä on tapana säikähtäessään rynnätä sisälle, mikäli ovi on auki. Shakki on myös utelias ja saattoi omin päin laajentaa reviiriä liikaa.” Pelästys tai uteliaisuus vei kissan pois tutusta pihasta, sisäkissana se tietysti saattoi eksyä pahemman kerran.

Musta kissa. Shakkia ei ainakaan enää vaivaa vapaudenkaipuu — *Utelias Shakki saattoi vahingossa lähteä liian kauas kotipihasta*

Torstai- tai perjantai-iltana Shakki oli reissannut riittämiin. ”Shakki löysi kotiin meidän hajujälkiä pitkin. Ilman niitä olisi varmaan jäänyt ties minne. Kotiin Shakki tuli, kun vedettiin tonnikalalla hajujälkiä sieltä, mihin etsijäkoira oli kissan paikantanut. Ojien ja ryteikön takia oli aika hankalaa enkä olisi niin kaukaa osannut hakeakaan ilman koiran apua. Peloissaan se oli, kun palasi, piileskeli ensin mun sängyn alla koko yön ja puolet seuraavasta päivästä. Osasi arvostaa kyllä kotia ja ruokaa retkensä jälkeen uudella tavalla.”

”Luulen, että se oli peloissaan, koska ei näyttäytynyt, kun etsittiin ja huhuiltiin siellä, minne koira vei. Kun tuli kotiin, meinasi säikähtää minuakin terassilla. Mutta ruokakupin kilinän kuulleessaan juoksi salamana sisälle. Tämä karkuretki oli selvästi kolaus pienen kissan suurelle egolle. Valvottuna Shakki ei ole pyrkinyt pihasta mihinkään, vaikka olisi voinut toisin luulla.”

Sisäkissa Hasseen iski vapaudenkaipuu, Riitta kertoo

Riitta vietti heinäkuun lopulla viikon loman pikkuruisessa saaressa kissojensa Hassen ja Aikon kanssa. Molemmat ovat sisäkissoja, mutta Aiko oli ennen Riitan luo muuttamistaan ehtinyt vähän ulkoilla synnyinkodissaan maalla.

Ensimmäisenä mökkeilyiltana kissat saivat rauhassa tutustua pieneen mökkiin, jossa ne tulisivat asumaan viikon. Kissat tutkivat paikat sisällä ja asettuivat mökiksi. Kun seuraavana päivänä alkoi avoimien ovien aika, molemmat kissat nuuhkivat ovella uteliaina ulkoilmaa ja pian ne kävivät mökin kuistilla laajentaen uutta lomareviiriään.

Heti ensimmäisinä päivinä Hasse piipahteli myös kuistista etäämmälle. Koska mökin ovi oli auki yötä päivää, ei Riitta tiedä minkä verran kissat uskaltautuivat ulkoilemaan yöllä hänen nukkuessaan. Varsin todennäköisesti ne kesäyön hämärän turvin hiippailivat ulkona ainakin mökin välittömässä läheisyydessä.

Kissa rannalla — *Hasse ensimmäistä kertaa järven rannalla*

Kissat olivat selvästi kiinnostuneita uudesta, suuremmasta maailmasta, mutta samalla ne luonnollisesti olivat varovaisia ja arkoja. Kotona ne ovat tottuneet ulkoilmaan parvekkeella, mutta maastossa ulkoilu on niille vierasta. Erityisesti Hasse kävi pienillä tutustumisretkillä mökin lähiympäristössä ja näki ja haistoi tiettävästi ensimmäistä kertaa elämässään oikean järven.

Hasse ottaa hatkat

Neljäntenä mökkipäivänä, kun ilta jo hämärsi, Hasse teki lähtöä polkua pitkin liiterin suuntaan. ”Hasse kävellä tepsutteli niin rennosti, että aivan varmasti se ei kulkenut polkua ensimmäistä kertaa. Läksin hakemaan mökistä kameran saadakseni Hassesta kuvia ja kun palasin Hasse oli kadonnut.” Ja Hassehan katosi perusteellisesti. Se ei vastannut huuteluihin eikä tullut näkyville. Saari on todella pieni eikä kissa voinut olla kaukana, mutta jos kissa tahtoo olla huomaamaton, niin sitä se kyllä osaa olla. Hasse saattoi tietysti olla ainakin jonkin aikaa liiterin alla, josta sitä ei pystynyt näkemään. Outoa on, ettei se edes vastannut huuteluihin.

Hasse pysyi tietymättömissä puolitoista vuorokautta. Piinallisia tunteja Riitalle, joka huolestui, vaikka oli selvää, ettei Hasse ollut kaukana eikä voinut eksyä. Se ei varmastikaan ollut lähtenyt saarelta pois eikä saarella ole kissalle vaarallisia petojakaan, jotka olisivat voineet napata kissapaistin. Riitta oli jo huolissaan siitä, että mökin vuokrausaika alkoi olla lopuillaan – mitä jos Hassea ei löytyisi ennen kuin seuraavat vuokralaiset olivat tulossa saareen?

Lähtöpäivää edeltävänä yönä Hasse yhtäkkiä tepasteli muina kissoina mökkiin häntä pystyssä ja silmät suurina. Ovi kiinni ja ruokakuppi esiin! Ruoka Hasselle maittoi, mutta mitenkään erityisen väsynyt se ei ollut siitä päätellen, että koko loppuyön se pyrki takaisin ulos. Myös huomattavasti varovaisemmin ulkoillut Aiko olisi ollut vielä lähdössä ulkoilemaan ja kissojen äänekäs ulos pyrkiminen piti Riitan hereillä loppuyön. Hasse ei lainkaan vaikuttanut pelokkaalta eli tuskin se oli piileskellyt säikähdyksen tai pelon vuoksi. Eipä vaan halunnut näyttäytyä ja keskeyttää hyvää seikkailua. Hasse taisi tosiaan päästä ulkoilun makuun jo muutamassa päivässä. Vaivaako sitä vapauden kaipuu kun se taas elää normaalia sisäkissan elämää kaupungissa? Ehkä se ainakin joskus näkee unta kesäseikkailustaan.

Kiitos kertomuksista Anna-Liisa ja Riitta!

Rääpäle

Tämä kertomus on fiktio siitä, minkälainen erään itserescuoituneen kissan elämän alku on saattanut olla.

Rääpäle oli pentueen pienin. Mutta ehdottomasti tomerin. Miten siitä tuli hylkiö?

Kevättalven kirkkaana pakkaspäivänä syntyi eräässä omakotitalossa, eräässä nurkassa, eräässä pahvilaatikossa viisi pientä harmaavalkoista kissanpentua. Pentujen musta emo oli onnellisen ylpeä vaaleista, tomerista pienokaisistaan ja pesi ne tarmokkaasti, antoi niille hyvän alun elämään. Emo omistautui pikkuisille kaikella emonrakkaudella ja hoivasi pienokaisia kissojen ikiaikaisen vaiston ohjaamana. Jälkeläiset ovat arvokkaita, ne jatkavat sukua ja niistä pidetään hyvää huolta.

Emo hoivasi pentuja kissojen ikiaikaisen vaiston ohjaamana

Pentueen pienin, suorastaan rääpäle, oli ainoa poika. Se oli selvästi koko pentueen tomerin pikkuinen karvapallero. Rääpäle syntyi viimeisenä ja heti kun emo oli nuollut sen untuvaisen karvan kuivaksi, se kapusi myllertävän pentukasan yli ja löysi oman nisänsä, elämän lähteen, josta se ei luopuisi. Se piti tiukasti kiinni emon nisästä ja imi tarmokkaasti ravitsevaa emonmaitoa ja emo nuoli sen pientä pulleaa masua niin, että sen suoli alkoi toimia.

Kaikki viisi pentua kasvoivat ja kehittyivät hyvin, kuten terveet kissanpennut kasvavat ja kehittyvät. Kun ne olivat kymmenen päivän ikäisiä, niiden silmät alkoivat aueta ja ne näkivät ensimmäistä kertaa valon. Ne myös alkoivat liikkua entistä enemmän ja ryömivät pitkin kotilaatikkoansa.

Silloin kävi ilmi, että se pienin, rääpäle suorastaan, oli varsinainen ikiliikkuja. Se oli alinomaa liikkeessä ja malttoi pysähtyä vain emon nisälle tankkaamaan masunsa pullukkaiseksi. Se ryömiskeli ympäriinsä kunnes uni yllätti ja pienet silmät painuivat kiinni. Unissaankin se eli kokemuksiaan uudestaan, sen tassut liikahtelivat ja se ynisi ja värähteli syvässä, virkistävässä unessa.

Rääpäle saa uuden kodin

Eräänä päivänä pikkuinen rääpäle kohtasi uusia ihmisiä. Tuli pieniä käsiä, jotka silittivät ja nostivat syliin. ”Iskä, otetaan tämä, tämä on kaikkein ihanin!” Pentu oli yhdeksän viikon ikäinen. Se olisi vielä tarvinnut emon hoivaa ja opastusta elämään. Sen olisi pitänyt vielä oppia kissojen kieltä ja käyttäytymisnormeja. Sen olisi pitänyt oppia miten kissayhteisössä toimitaan.

Vaan niin läksi pieni rääpäle uuden perheensä matkaan, liian pienenä, liian kokemattomana, liian valmistautumattomana kissanelämään. Rääpäle muutti pieneen kotiin lammen rannalle, kesämökkiin, niin sen kotia kutsuttiin.

Rääpäle ikävöi emoaan ja sisaruksiaan ja itki surkeaa kissanitkua koko ensimmäisen päivän ja yön uudessa kodissaan. Kuitenkin, koska se oli nokkela kissa, se nuoresta iästään huolimatta oppi nopeasti tulemaan toimen ilman kissaperhettään ja kotiutui nopeasti ihmisperheeseensä.

Koska se oli nokkela kissa, se sopeutui uuteen elämäänsä, vaikka ei ollut vielä valmis itsenäistymään.

Rääpäleestä tuli Missukissu. Kuinka lapset sitä rakastivatkaan. He rakastivat sen pientä pehmoista olemusta ja sen villejä leikkejä. Vielä vuosia jälkeenpäin lapset tulisivat muistamaan tämän kesän Missukissu-kesänä. Kesänä, jonka keskipisteenä oli pieni kissa ja sen villit leikit lasten kanssa. Missukissu osallistui kaikkeen mahdolliseen, se oli aina mukana onkireissulla veneessä ja mustikkareissulla metsässä. Se kiipeili ulkona puissa ja sisällä verhoissa. Se roikkui ulkona riippukeinussa ja sisällä raanussa. Sen tassujen töminä kuului joka puolelta kun se häntä kaarella juoksi niin lujaa kuin pienen kissan tassuista vain vauhtia irtosi.

Missukissukesä loppui aikanaan

”En tiennyt, että kissat ovat noin villejä ja raisuja. Ei me voida sitä kaupunkiin ottaa. Se sotkee paikat, repii verhot ja sohvan. Se riehuu yötä päivää ja valvottaa lapsia. Se on aivan mahdoton!” Perheen äiti oli sietänyt villiä Missukissua vain koska lapset rakastivat sitä ja vain koska se vietti suuren osan ajasta ulkona eikä ollut sisällä tekemässä tuhojaan.

Itkeville lapsille selitettiin, että ei Missukissu voisi asua kotona kaupungissa. Se on tottunut olemaan ulkona, ei sitä voi pitää sisäkissana. Missukissu saisi mennä takaisin sinne mistä se oli otettu, omaan kotiinsa, emonsa luokse. Siellä Missukissulla olisi hyvä olla. Niin lapsille sanottiin.

Perheen isä hoitaisi asian. Ja niin hän teki. Hän otti Missukissun mukaansa autoon, ajeli maaseudulla ja katseli sopivia paikkoja, joista Missukissu voisi saada uuden kodin. ”Tuossa on sopivan näköinen maalaistalo. Siellä on varmasti kissoja, yksi lisää ei varmaan ole ongelma.” Ja niin Missukissu lennätettiin auton ikkunasta maalaistalon pihatielle ja auto kaasutti pois. Homma hoidettu.

Niin tuli Missukissusta hylätty kesäkissa. Ei sitä haluttu maalaistaloon, kissoja oli ennestäänkin tarpeeksi. Ei se osannut kunnolla kissojen kieltä, ei sitä hyväksyneet talon kissatkaan. Rääpäleestä oli tullut hylkiö.

Koko kesän olin mukana lasten leikeissä.
Ajattelin, että ihanaa on elämä.
Tuli syys, tuli kylmä ja nälkä ja yksinäisyys.
Perhe oli muuttanut maalta pois,
oli kuin ei kotia ollutkaan ois.
Purrfulness, Kissalorusofiaa

Nokkela rääpäle oppi yrityksen ja erehdyksen kautta pyydystämään myyriä maalaistalon lähipiiristä. Se oppi varastamaan ruuanmurusia talon kissojen ruokakupista ja löysi syötävää tunkiosta. Se oppi olemaan kaiken aikaa varuillaan ja valppaana, valmiina pakenemaan talon kissoja ja vieraita kovalla äänellä puhuvia ihmisiä, jotka heittelivät sitä kivillä karkottaakseen sen pois. Se oppi nukkumaan kevyttä ja varautunutta unta talon kuivurin nurkassa. Kaiken aikaa se oli varuillaan. Se selviytyi. Se kaipasi lapsia ja leikkejä lasten kanssa. Se kaipasi turvallista nukkumapaikkaa ja rauhallista lepoa. Se kaipasi kunnon ruokaa.

Rääpäle rescuoituu

Syksy eteni ja hylkiöksi joutuneen rääpäleen elämä muuttui sen myötä yhä ankeammaksi. Myyriä oli vähemmän, vaikka ruokaa olisi kylmän ilman myötä tarvinnut enemmän. Se oli kaiken aikaa nälkäinen ja osan ravinnosta vohkivat kutsumattomat vieraat, loiset. Myyristä hylkiö oli saanut loistartunnan, niin käy kaikille myyriä syöville kissoille. Kuivurissa oli kylmä nukkua ja hylkiö paleli kaiken aikaa. Se oli laihtunut ja nuhruinen, se ei jaksanut pitää turkkiaan kunnossa.

Viimein kylmä ja nälkä ajoivat hylkiön etsimään parempaa elinpaikkaa. Se kulki peltoja ja ojanpientareita pitkin kunnes löysi toisen talon. Se löysi talon ulkorakennuksesta roskiksen, jossa tuoksui ihanalle, tutulle ruualle. Kissanruokaa! Hylkiö penkoi roskiksesta tyhjiä kissanruokapusseja ja pureskeli niitä. Ei niistä saanut mahan täytettä, mutta tuttu kissanruuan maku lohdutti hieman.

Pian talossa huomattiin, että joku penkoo roskista öisin. Pienen vakoilun tuloksena laiha harmaavalkoinen kissa paljastui syylliseksi. Siitä alkoi hylkiön uusi elämä.

Saatan olla vähäläntä.
Pois heitetty ja hylätty. 
Mutta on mulla pystyssä häntä
ja tässä kodissa olenkin rakastettu.

Tämä kissa oli rääpäle ja hylätty, mutta sai kodin ja kasvoi komeaksi kolliksi. — Lucas rescuoitui omatoimisesti

Onko kissalla sielu?

Onko kissalla sielu? Kysymykseen ei ole vastausta muualla kuin jokaisen omassa mielessä.

Onko kissalla sielu, joka jatkaa olemassaoloaan kissan kuoleman jälkeen? Jos on, niin voimmeko joskus kokea tuon sielun läsnäolon?

Olen kuullut ja lukenut kertomuksia siitä, kuinka kissan kuoleman jälkeen kissan omistaja eri tavoin kokee kissan läsnäolon. Kokemus voi olla kuulohavainto, näköhavainto, tuoksu tai tuntokokemus tai se voi olla vain tunne läsnäolosta ja läheisyydestä.

”Kun eläin poistuu seurastamme, on hyvä pitää silmällä merkkejä, jotka kielivät siitä, että eläimen henki on edelleen lähellämme. Niitä ovat esimerkiksi eläimeen yhdistyvät äänet, niiden näyttäytyminen tai jopa niiden jättämä jälki paikkaan, jossa niillä oli tapana nukkua.” (kuudesaisti.net)

Kuten edesmenneiden ihmistenkin havaitseminen tai läsnäolon kokeminen, on kissan kuolemanjälkeinen läsnäolo tieteellisesti todistamaton, mutta usein koettu selittämätön ilmiö. Se, että sitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei todista sitä että ilmiö ei olisi todellinen. Kaikkea ei voida tieteen keinoin todeta ja todistaa. Aina ei edes tiedetä mitä ja miten ilmiötä voisi tutkia. Tieteen historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka tiedon, ymmärryksen ja menetelmien kehittyessä aiemmin epätosina pidetyt ilmiöt ovatkin saaneet tieteen taholta hyväksynnän.

Olen itsekin monet kerrat kokenut edesmenneiden kissojeni läsnäolon. Aivan äskettäinen tapahtuma, josta kerron jäljempänä tässä tekstissä, sai minut jälleen kerran pohtimaan tätä asiaa.

Tieteen totuus tai ei, me tämän kokeneet uskomme siihen kaipaamatta sille tieteen siunausta.

Onko sielu olemassa?

Mikä sielu on?

”Sielu tarkoittaa ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon tajuista, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivaa aineetonta puolta, joka usein käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monissa uskonnoissa ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloaan.” (Wikipedia)

Ei vallitse läheskään yksimielisyyttä siitä onko elävällä olennolla sielu. Eri uskonnoissa asia nähdään eri tavoin ja uskoa tunnustamattomilla on omia käsityksiään asiasta. Varmasti myös uskossa olevilla on omia, uskonsa opeista poikkeavia käsityksiä tästä kiistanalaisesta asiasta. Sielun olemassa olo tai olemattomuus on ainakin toistaiseksi mahdoton todistaa tieteen keinoin – usko ja erilaiset kokemukset asiasta ovat toistaiseksi ainoa tiedonlähde ja näkökulma sieluun.

Onko eläimillä sielu?

Paitsi sielun olemassaolo ylipäätään, on toinen sielupohdinnan ja keskustelujen aihe se (olettaen, että sielu on olemassa), onko eläimillä sielu vai onko sielu vain ihmisen ominaisuus ja etuoikeus – tai rasite.

Monet uskonnot sanovat joko yksiselitteisesti tai vähän hämärämmin ja tulkinnanvaraisesti, että vain ihmisellä on sielu. Toisaalta on uskontoja, joiden mukaan eläimellä on sielu siinä missä ihmiselläkin. Myös filosofiassa asiaa on pohdittu ja siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä perusteluineen. Uskontoja filosofisesti tutkiva teosofia on myös ymmärrettävästi kiinnostunut tästä kysymyksestä.

”Kysymys eläimen sielusta kiinnosti myös muita skolastisen koulukunnan filosofeja. Näistä Cartesius piti elävää eläintä pelkkänä automaattina, hyvin käynnistettynä kellonkoneistona…
…Pyhä Tuomas asettaa kysymyksen, onko olentoja, jotka kokonaan häviävät, ja vastaa siihen: »Luodussa olennossa ei ole mitään, mikä häviäisi, sillä Jumalan hyvyys ilmenee selvästi juuri siinä, että kaikki luodut olennot ainaisesti jäävät olemaan.»” (Sigrid Larssonin kirjoitus teosofisen kirjailijan H. P. Blavatskyn (k. v. 1891) keräämistä ajatuksista siitä, onko eläimillä sielu)

Onko kissalla sielu?

Mikäli uskot sielun olemassa oloon ja siihen, että sielu ei ole vain ihmisen ominaisuus, uskot varmasti myös siihen, että kissalla on sielu. Jos sinulla on kokemuksia oman rakkaan, sateenkaarisillan ylittäneen kissasi läsnäolosta, kysymys siitä onko kissalla sielu, ei varmaan edes tule mieleesi.

Onko kissan – tai minkä tahansa muun elävän olennon – kuoleman jälkeen eri tavoin havaittu läsnäolo sielun läsnäoloa vai rakastaan kaipaavan ihmisen mielen tuote? Vastaus on toistaiseksi jokaisen oma näkemys asiaan. Oli miten oli, sateenkaarisillan tuolle puolen tassutelleiden kissaystäviemme läsnäolon kokeminen lohduttaa, niin haikeaa ja surullista kuin se toisaalta onkin.

Pitkäkarvainen kissa — Viime kesänä rajan taa tassutellut Hapsu

Kokemuksia rajan taa siirtyneen kissan läsnäolosta on paljon

Kirjoittaessani kirjaa kissamaisesta mindfulnessista, pyysin facebookissa kissojen aisteihin liittyviä kertomuksia ja kokemuksia. Sain muutaman ihastuttavan vastauksen ja kaksi vastauksista käsitteli kissan ”yliluonnollista” aistia tai kissan läsnäolon havaitsemista kissan poismenon jälkeen. Sisu-kissa oli katseellaan seurannut jotakin huoneessa liikkuvaa ja samaa tekevät joskus kertojan muutkin kissat. Luonnollisesti tästä tulee ajatus, että tuo ”jokin” on meidän aistimaailmallemme tavoittamaton olento – henki tai sielu, miten sitä halutaankaan nimittää. Miku-kissa oli selvästi tietoinen jonkin läsnäolosta samaan aikaan kun kertojan vaari oli siirtynyt rajan taa. Mikun läsnäolo sen poismenon jälkeen ilmeni siten, että kertoja ja hänen miehensä olivat tunteneet Mikun hyppäävän sänkyyn ja miehen sisko puolestaan kuuli Mikun tassujen äänen.

Alussa mainitsemani äskettäinen kokemus edesmenneen kissan läsnäolosta tapahtui eilen. Istuin olohuoneessa keinutuolissa lukemassa ja Lucas-kissani nukkui vähän matkan päässä sohvalla. Kuulin keittiöstä tutun äänen, joka syntyy siitä kun kissa hyppää työtasolta lattialle. Lucas havahtui, nousi istumaan ja katsoi tiiviisti keittiöön päin. Siitä, missä Lucas oli, näkee myös keittiöön ja itse asiassa juuri työtason kohdalle. Lucas katsoi tiiviisti ja korvat eteenpäin hörössä keittiöön vähän aikaa kunnes taas asettui makuulle. Hetken kuluttua kuulin keinutuolin vierestä kevättalvella pois nukkuneen Hertan tutun krrrr-tervehdyksen.

Onko kissalla sielu? Ainakin tässä kuvassa kissa on erittäin sielukkaan näköinen. — Poisnukkunut Hertta kävi tervehtimässä

Tämä ei suinkaan ole ainut kokemukseni edesmenneen kissani läsnäolosta. Moni kissani on tervehtinyt minua rajan takaa. Olen tuntenut Vinskin nukkuvan vieressäni, Hunnin painautuvan kylkeeni ja Hapsun makaavan rintani päällä. Olen kuullut Vahveron ja Hertan äänet.

Olen miettinyt ovatko edesmenneiden kissojen sielut sidotut siihen paikkaan, jossa ne ovat eläneet, vai voivatko ne seurata minua muutettuani uuteen paikkaan. On surullista ajatella, että monien kissojeni sielu olisi kaukana, siellä missä ne ovat elämänsä viettäneet ja missä ne ovat kuollessaan asuneet. Mutta ehkä niiden kuuluu olla tutussa ympäristössä. Ja ehkä ne eivät viivy täällä loputtomiin.