Kissoista ja kissuudesta Archives · Sivu 5 7:stä

Kesäkissa on historiaa?

Onko valistus purrut? Ei, sillä kesäkissojen sijaan kissoja hylätään ympäri vuoden.

Mikä on kesäkissa?

Kesäkissa on tuttu sana varmasti kaikille, mutta termiä käytetään väärin kuvaamaan muitakin hylättyjä kissoja. ”Kesäkissalla on yleensä tarkoitettu kissaa, joka otetaan kesän ajaksi mökkihuvitukseksi ja hylätään syksyn tullen. SEYn kokemuksen mukaan varsinaisia kesäkissoja tässä merkityksessä ei enää ole. Kissoja hylätään Suomessa ympäri vuoden. ” (SEY)

Kissani Lucas, jonka elämäntaipaleen alusta olen kirjoittanut fiktiivisen tarinan, Rääpäle, on saattanut olla tarinan mukaisesti kesäkissa. Ainakin sen arvioitu ikä marraskuussa sen ilmestyessä pihalleni sopisi kesäkissaan. Ehkä sitä ei ole aiottu kesäkissaksi, mutta jopa pentukissalle poikkeuksellisen aktiivisuutensa ja riehakkuutensa vuoksi sen pitäminen on voitu kokea hankalaksi. Lucas on yhä, noin kuusivuotiaana villein koskaan tuntemani katti.

Sohvalla keikistelevä Lucas on mahdollisesti ollut kesäkissa. — Lucas on saattanut olla kesäkissa, mutta onhan se jostain muustakin syystä voinut joutua mierontielle.

Vaikka kesäkissa on ilmiönä ainakin toivottavasti historiaa, ei kissojen tilanne ole mitenkään hurraamisen arvoinen. Suomessa hylätään vuosittain noin 20 000 kissaa. Luku perustuu vuonna 2019 tehtyyn selvitykseen löytöeläintaloihin ja eläinsuojeluyhdistyksiin toimitetuista kissoista.* (SEY) Osa löytökissoista on toki itse kotoaan lähteneitä ja eksyneitä seikkailijoita. Vaikka kissalla on hyvä suunnistuskyky, voi kissakin eksyä. Joskus kissa vain päättää lähteä kodistaan jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat sen kannalta ahdistaviksi tai pelottaviksi.

Omalle kotipihalleni on useina syksyinä ilmestynyt nälkiintynyt ja enemmän tai vähemmän villiintynyt kissa. Useat ovat olleet leikkaamattomia kolleja, mutta myös jokunen narttukissa on tätä kautta siirtynyt eläinsuojeluyhdistyksen tai löytöeläinkodin suojiin. Kissan osoite täältä lähtiessä riippuu siitä arvellaanko sen olevan kodistaan eksynyt vai hylätty ja kuinka villiintynyt se on. Molemmista osoitteista kissan oman perheen toivotaan kyselevän kadonnutta lemmikkiä.

Kodittoman kissan kohtalo on yleensä ankea

Kuinka moni kesäkissa tai muutoin hylätty kissa jää löytymättä, pyydystämättä ja toimittamatta hoitoon? Sitä ei kukaan tiedä. Pieni nääntynyt ruumis jää luonnon kätkettäviksi kun nälkiintyneen, loisten vaivaaman ja sairaan kissan tuskainen taival päättyy ja ikiuni suo armahduksen.

Kesäkissa
Eksyskissa eksyksissä,
yhtikäs ei tiedä missä,
väsyskissa väsyksissä
ei tassut enää jaksa mennä
ei ajatuskaan enää lennä.
Ei tiedä missä nukuksissa
saisi olla nukuskissa
ilman että palelee
ja nälkä mahaa kaivelee.
Viimein pieni täysin uupuu
elinvoima pois jo hiipuu,
ottaa valtaan ikiuni,
pienen ruumiin peittää lumi.
Purrfulness, Kissalorusofiaa

Mikä saa ihmisen hylkäämään kissan?

Kissojen ystävä ei voi käsittää kuinka joku voi tarkoituksella hylätä kissan – tai ylipäätään minkään eläimen. Kissa on rakas ja tärkeä lemmikki, perheenjäsen. Siitä huolehditaan ja sen elämä pyritään tekemään mukavaksi. Ikävä kyllä näin ei kaikkien kissojen kohdalla ole.

Hapsu-kissa istuu pihalla. Sen emo ei ollut kesäkissa — Hapsun emo oli löytökissa. Onnekseen Hapsu syntyi sijaiskodissa, josta jo pienenä pääsi omaan kotiin.

On toki ymmärrettävää, että joskus kissasta on pakko luopua joko ihmisistä tai olosuhteista johtuvista syistä tai kissan oman parhaan vuoksi. Luopuminen voi olla vaikeaa, jos se tapahtuu esimerkiksi allergian tai muun pakottavan syyn takia. Hylkäämiseen ja heitteillejättöön ei sen sijaan ole olemassa pakottavaa syytä. Kissan hylkäämiseen on varmasti monia syitä, mutta ihan taatusti ei ainuttakaan hyvää, järkevää ja hyväksyttävää syytä. Jos kissaa ei pysty pitämään tai ei halua sitä pitää, on sille mahdollista etsiä uusi koti joko itse tai eläinsuojeluyhdistyksen kautta.

Joskus syy luopumiseen on vain se, että lasten lemmikiksi hankittu kissa onkin vanhempien mielestä vaivalloinen hoitaa ja eläimiin tottumattomassa perheessä ei osata elää yhteiselämää sen kanssa. Olen kuullut, kuinka eräs perheenisä kävi ”toimittamassa kissan maalle” sen sairastuttua. Sairaus olisi ollut hoidettavissa, mutta eläinlääkärilaskua ei haluttu maksaa, vaikka kyseisen perheen taloudellinen asema olisi sen vallan mainiosti sallinut.

Joskus paras vaihtoehto on sateenkaarisilta

Niin surullista kuin se toisaalta onkin, myös se viimeinen vaihtoehto, eli kissan lopettaminen on parempi ratkaisu kuin kissan hylkääminen oman onnensa nojaan. Tiedän monen eläinrakkaan ihmisen älähtävän tästä vaihtoehdosta ja pitävän sitä vääränä ratkaisuna. En minäkään siitä pidä, mutta hyväksyn sen ehdottomasti mieluummin kuin sen, että kissa elää ankeaa elämää kodissa, jossa sitä hoidetaan huonosti ja laiminlyödään tai peräti omillaan ilman kotia. Myös vanha, jo elämänsä ehtoossa oleva kissa voi kärsiä uuteen kotiin muutosta niin, että sateenkaarisilta on sen kannalta parempi vaihtoehto.

Eläimen lopetuksesta on säädetty eläinsuojelulaissa ja tietysti ihmisen oman järjen ja moraalin pitäisi sanoa, että lopettaminen on tehtävä asiantuntevasti ja aiheuttamatta eläimelle kärsimystä. Valitettavasti kissoja on ennen ja varmaan myös nykypäivänä lopetettu kotioloissa varsin kyseenalaisilla tavoilla.

* Ilmoitettu luku herättää ihmetystä sillä samaa lukua käytetään edelleen kissakriisikeskusteluissa. Ilmoitettu luku on myös herättänyt keskustelua siitä sisältyvätkö lukuun myös eksyneet ja sittemmin kotiinsa palautuneet kissat ja loukutetut vapaasti ulkoilevat kissat, joilla oikeasti on koti. Luvattomia, laittomia loukutuksia tapahtuu jatkuvasti esim. aivan kissan kodin liepeillä.

Onko kissalla sielu?

Onko kissalla sielu? Kysymykseen ei ole vastausta muualla kuin jokaisen omassa mielessä.

Onko kissalla sielu, joka jatkaa olemassaoloaan kissan kuoleman jälkeen? Jos on, niin voimmeko joskus kokea tuon sielun läsnäolon?

Olen kuullut ja lukenut kertomuksia siitä, kuinka kissan kuoleman jälkeen kissan omistaja eri tavoin kokee kissan läsnäolon. Kokemus voi olla kuulohavainto, näköhavainto, tuoksu tai tuntokokemus tai se voi olla vain tunne läsnäolosta ja läheisyydestä.

”Kun eläin poistuu seurastamme, on hyvä pitää silmällä merkkejä, jotka kielivät siitä, että eläimen henki on edelleen lähellämme. Niitä ovat esimerkiksi eläimeen yhdistyvät äänet, niiden näyttäytyminen tai jopa niiden jättämä jälki paikkaan, jossa niillä oli tapana nukkua.” (kuudesaisti.net)

Kuten edesmenneiden ihmistenkin havaitseminen tai läsnäolon kokeminen, on kissan kuolemanjälkeinen läsnäolo tieteellisesti todistamaton, mutta usein koettu selittämätön ilmiö. Se, että sitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei todista sitä että ilmiö ei olisi todellinen. Kaikkea ei voida tieteen keinoin todeta ja todistaa. Aina ei edes tiedetä mitä ja miten ilmiötä voisi tutkia. Tieteen historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka tiedon, ymmärryksen ja menetelmien kehittyessä aiemmin epätosina pidetyt ilmiöt ovatkin saaneet tieteen taholta hyväksynnän.

Olen itsekin monet kerrat kokenut edesmenneiden kissojeni läsnäolon. Aivan äskettäinen tapahtuma, josta kerron jäljempänä tässä tekstissä, sai minut jälleen kerran pohtimaan tätä asiaa.

Tieteen totuus tai ei, me tämän kokeneet uskomme siihen kaipaamatta sille tieteen siunausta.

Onko sielu olemassa?

Mikä sielu on?

”Sielu tarkoittaa ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon tajuista, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivaa aineetonta puolta, joka usein käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monissa uskonnoissa ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloaan.” (Wikipedia)

Ei vallitse läheskään yksimielisyyttä siitä onko elävällä olennolla sielu. Eri uskonnoissa asia nähdään eri tavoin ja uskoa tunnustamattomilla on omia käsityksiään asiasta. Varmasti myös uskossa olevilla on omia, uskonsa opeista poikkeavia käsityksiä tästä kiistanalaisesta asiasta. Sielun olemassa olo tai olemattomuus on ainakin toistaiseksi mahdoton todistaa tieteen keinoin – usko ja erilaiset kokemukset asiasta ovat toistaiseksi ainoa tiedonlähde ja näkökulma sieluun.

Onko eläimillä sielu?

Paitsi sielun olemassaolo ylipäätään, on toinen sielupohdinnan ja keskustelujen aihe se (olettaen, että sielu on olemassa), onko eläimillä sielu vai onko sielu vain ihmisen ominaisuus ja etuoikeus – tai rasite.

Monet uskonnot sanovat joko yksiselitteisesti tai vähän hämärämmin ja tulkinnanvaraisesti, että vain ihmisellä on sielu. Toisaalta on uskontoja, joiden mukaan eläimellä on sielu siinä missä ihmiselläkin. Myös filosofiassa asiaa on pohdittu ja siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä perusteluineen. Uskontoja filosofisesti tutkiva teosofia on myös ymmärrettävästi kiinnostunut tästä kysymyksestä.

”Kysymys eläimen sielusta kiinnosti myös muita skolastisen koulukunnan filosofeja. Näistä Cartesius piti elävää eläintä pelkkänä automaattina, hyvin käynnistettynä kellonkoneistona…
…Pyhä Tuomas asettaa kysymyksen, onko olentoja, jotka kokonaan häviävät, ja vastaa siihen: »Luodussa olennossa ei ole mitään, mikä häviäisi, sillä Jumalan hyvyys ilmenee selvästi juuri siinä, että kaikki luodut olennot ainaisesti jäävät olemaan.»” (Sigrid Larssonin kirjoitus teosofisen kirjailijan H. P. Blavatskyn (k. v. 1891) keräämistä ajatuksista siitä, onko eläimillä sielu)

Onko kissalla sielu?

Mikäli uskot sielun olemassa oloon ja siihen, että sielu ei ole vain ihmisen ominaisuus, uskot varmasti myös siihen, että kissalla on sielu. Jos sinulla on kokemuksia oman rakkaan, sateenkaarisillan ylittäneen kissasi läsnäolosta, kysymys siitä onko kissalla sielu, ei varmaan edes tule mieleesi.

Onko kissan – tai minkä tahansa muun elävän olennon – kuoleman jälkeen eri tavoin havaittu läsnäolo sielun läsnäoloa vai rakastaan kaipaavan ihmisen mielen tuote? Vastaus on toistaiseksi jokaisen oma näkemys asiaan. Oli miten oli, sateenkaarisillan tuolle puolen tassutelleiden kissaystäviemme läsnäolon kokeminen lohduttaa, niin haikeaa ja surullista kuin se toisaalta onkin.

Pitkäkarvainen kissa — Viime kesänä rajan taa tassutellut Hapsu

Kokemuksia rajan taa siirtyneen kissan läsnäolosta on paljon

Kirjoittaessani kirjaa kissamaisesta mindfulnessista, pyysin facebookissa kissojen aisteihin liittyviä kertomuksia ja kokemuksia. Sain muutaman ihastuttavan vastauksen ja kaksi vastauksista käsitteli kissan ”yliluonnollista” aistia tai kissan läsnäolon havaitsemista kissan poismenon jälkeen. Sisu-kissa oli katseellaan seurannut jotakin huoneessa liikkuvaa ja samaa tekevät joskus kertojan muutkin kissat. Luonnollisesti tästä tulee ajatus, että tuo ”jokin” on meidän aistimaailmallemme tavoittamaton olento – henki tai sielu, miten sitä halutaankaan nimittää. Miku-kissa oli selvästi tietoinen jonkin läsnäolosta samaan aikaan kun kertojan vaari oli siirtynyt rajan taa. Mikun läsnäolo sen poismenon jälkeen ilmeni siten, että kertoja ja hänen miehensä olivat tunteneet Mikun hyppäävän sänkyyn ja miehen sisko puolestaan kuuli Mikun tassujen äänen.

Alussa mainitsemani äskettäinen kokemus edesmenneen kissan läsnäolosta tapahtui eilen. Istuin olohuoneessa keinutuolissa lukemassa ja Lucas-kissani nukkui vähän matkan päässä sohvalla. Kuulin keittiöstä tutun äänen, joka syntyy siitä kun kissa hyppää työtasolta lattialle. Lucas havahtui, nousi istumaan ja katsoi tiiviisti keittiöön päin. Siitä, missä Lucas oli, näkee myös keittiöön ja itse asiassa juuri työtason kohdalle. Lucas katsoi tiiviisti ja korvat eteenpäin hörössä keittiöön vähän aikaa kunnes taas asettui makuulle. Hetken kuluttua kuulin keinutuolin vierestä kevättalvella pois nukkuneen Hertan tutun krrrr-tervehdyksen.

Onko kissalla sielu? Ainakin tässä kuvassa kissa on erittäin sielukkaan näköinen. — Poisnukkunut Hertta kävi tervehtimässä

Tämä ei suinkaan ole ainut kokemukseni edesmenneen kissani läsnäolosta. Moni kissani on tervehtinyt minua rajan takaa. Olen tuntenut Vinskin nukkuvan vieressäni, Hunnin painautuvan kylkeeni ja Hapsun makaavan rintani päällä. Olen kuullut Vahveron ja Hertan äänet.

Olen miettinyt ovatko edesmenneiden kissojen sielut sidotut siihen paikkaan, jossa ne ovat eläneet, vai voivatko ne seurata minua muutettuani uuteen paikkaan. On surullista ajatella, että monien kissojeni sielu olisi kaukana, siellä missä ne ovat elämänsä viettäneet ja missä ne ovat kuollessaan asuneet. Mutta ehkä niiden kuuluu olla tutussa ympäristössä. Ja ehkä ne eivät viivy täällä loputtomiin.

Lämmin Värinä – Ihmisen kesyttäminen IV

Lämmin värinä on neljäs ja viimeinen osa kertomuksesta siitä, kuinka kissan ja ihmisen polut yhtyivät yli 10 000 vuotta sitten. Lue myös ensimmäinen osa Naaraskissa , toinen osa Pennut ja kolmas osa Hehkuvat Hiilet.

Hehkuvat Hiilet asettui asumaan ihmisten kotiin. Se ei pyrkinyt lähestymään ihmisiä eikä päästänyt heitä lähelleen, vaan livahti äänettömästi pois, jos ihminen tuli lähelle. Sen annettiin olla omissa oloissaan, mutta sen läsnäolo iltanuotion valopiirin rajalla pantiin hyväksyen merkille. Kissasta oli tullut ihmisen kumppani. Se oli itsenäinen ja etäinen, mutta se oli tärkeä ja kunnioitettu asukas ihmisten kodissa.

Ihmiset kunnioittivat ja hieman pelkäsivät salaperäistä olentoa, joka asui heidän kanssaan, mutta ei lähestynyt heitä samalla tavalla kuin koirat. Se ei tullut lähelle eikä kulkenut heidän mukanaan metsällä. Se ei auttanut heitä ruuan hankinnassa, sillä se metsästi vain itselleen. Kuitenkin se auttoi heitä ruuan säilyttämisessä, sillä se piti jyrsijät poissa heidän ruokavarastostaan.

Lapsi antoi kissalle nimeksi Lämmin Värinä — Kissa piti jyrsijäkannan kurissa

Kissa tuli ja meni kuten tahtoi se kulki omia polkujaan. Välillä se katosi useaksi päiväksi. Silloin se kulki ihmisten tietämättömillä teillä, kissanpoluilla, jotka vain kissa tuntee ja joita vain kissa osaa kulkea äänettömästi varjoihin sulautuen.

Aina silloin, kun Hehkuvat Hiilet oli ollut poissa useamman päivän, ihmiset huolestuivat. Päivällä he katselivat ulkona pensaiden varjoihin, loivat katseensa kalliolouhikkoon ja pysähtyivät hetkeksi etsimään katseellaan kissan tummaa hahmoa, jonka he olivat tottuneet näkemään liikkumattomana ympäristöä tarkkaillen tai notkeana kiveltä toiselle loikaten tai pensaiden varjoihin kadoten. Illalla he vilkuilivat tulen valon ja varjon rajamaille odottaen ja toivoen näkevänsä kissan silmien hehkun.

Lämmin Värinä

Ihmiset kertoivat iltaisin tarinoita. He tunsivat hyvin tarinan koirasta, joka alkoi seurata ihmisiä metsällä ja auttoi heitä ajamaan saaliin ansaan. Koira oli jäänyt ihmisten luo ja asettunut tulen lähelle. Sen pennut lähestyivät ihmistä ja antoivat koskettaa, liittyivät ihmisten perheeseen ja laumaan. He kertoivat nyt myös tarinaa On Hyvästä ja sen pennusta, joka oli henkiolento ja jonka nimi oli Hehkuvat Hiilet. Mutta lapsella oli pennulle oma nimensä. Hän kutsui sitä Lämpimäksi Värinäksi

Lapsi tiesi, että sitten kun hän olisi iso ja hänellä olisi oma lapsi, hän haluaisi antaa lapselle oman Lämpimän Värinän, joka nukkuisi lapsen taljoissa pienenä lämpimänä keränä lasta vasten. Lämmin Värinä tuudittaisi hänen lapsensa uneen ja sen värinä hoitaisi lasta, kun hän olisi sairas.

Niin tapahtui. Ja yhä tänäkin päivänä monella meistä on oma ”Lämmin Värinä”, joka läsnäolollaan, lämmöllään ja kehräyksellään rauhoittaa ja lohduttaa, ilahduttaa, virkistää ja parantaa.