Kissa tunnetaan kehräyksestä. Kissan kehräys on yksi kiehtovimmista kissan ääntelytavoista. Kehräyksen syntyä, merkitystä ja vaikutusta on pohdittu ja tutkittu ja mitä enemmän siitä tiedetään, sitä kiehtovampaa se on.
Kehräys on kissaeläimille ominainen ääntelytapa ja kesykissan kehräys on ihastuttanut ja askarruttanut ihmisen mieltä kautta aikojen.
Kehrää, kehrää kissanen
Miksi kissa kehrää? Yleisesti tiedetään, että kehräys kertoo kissan hyvästä olosta ja tyytyväisyydestä. Emokissan kehräys rauhoittaa pentuja ja kertoo, että kaikki on hyvin, emo on lähellä huolehtimassa pikkuisista. Ensimmäisen kerran elämässään kissanpennut kehräävät emon nisää imiessään, mikä puolestaan kertoo emokissalle, että pienet massut täyttyvät maidosta ja kaikki on hyvin. Kissaystävykset kehräävät hoitaessaan toisiaan ja nukkuessaan vierekkäin. Monet kissat kehräävät myös pyytäessään tai odottaessaan ruokaa. Ihmiskontaktissa kissa kehrää esimerkiksi kun sitä silitetään tai se on muuten kosketuksissa ihmiseen esimerkiksi nukkuen sylissä. Aivan yhtä tunnettua ei liene se, että kissa voi kehrätä myös ollessaan sairas tai jopa kuolemaisillaan.
Kissaystävykset kehräävät usein hoitaessaan toisiaan tai nukkuessaan vierekkäin
Ihmisten kanssa läheisissä tekemisissä olevat eläimet kommunikoivat ihmisten kanssa eri tavoin. Kissalle tunnusomainen kehräyskin toimii myös kommunikaatiomenetelmänä. Kesykissan kehräyksen taajuus vaihtelee 25 ja 150 hertsin välillä. Kissan kehräys eri tilanteissa on erilaista ja kissojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset tunnistavat melko hyvin kehräyksen äänestä mihin tilanteeseen se liittyy.
Kissan kehräys vs. vauvan itku
Sussexin yliopiston nisäkkäiden ääniviestinnän tutkimuskeskuksessa (1) on tutkittu kissan kehräykseen perustuvaa kommunikaatiota ihmisen kanssa. Mukana tutkimuksessa oli 10 kissaa ja 50 ihmistä, joista osa oli kissallisia ja osalla puolestaan ei ollut läheistä kissasuhdetta.
Tutkimuksessa (2) selvitettiin kahta erilaista kehräystilannetta: ruuankerjuukehräystä ja ruokatilanteeseen liittymätöntä kehräystä. Tutkimuksessa todettiin, että ruuankerjuukehräys poikkeaa muusta kehräyksestä ollen terävämpää ja kuulostaen ihmiskorvaan vähemmän miellyttävältä kuin tyytyväisyyskehräys.
Riippumatta siitä oliko tutkimukseen osallistuvilla kissakokemusta vai ei, he pitivät kerjuukehräystä kiireisempänä ja vähemmän miellyttävänä kuin kerjuutilanteeseen liittymätöntä kehräystä. Tutkimukseen osallistujista ne, joilla tutkimuksen aikaan oli tai oli aiemmin ollut kissa, erottivat kuitenkin nämä kaksi erilaista kehräystyyppiä toisistaan paremmin kuin henkilöt, joilla ei ollut kissakokemusta. Onkin järkeenkäypää, että kissakokemus opettaa ihmisiä tulkitsemaan kissojen kommunikaatiota.
Kun näitä kahta erilaista kehräysääntä verrattiin mittaamalla niiden taajuuksia, havaittiin ruuankerjäyskehräyksessä olevan 220 – 520 Hz taajuisia piikkejä (piikkien taajuuksien keskiarvo oli 380 Hz). Korkea taajuus on tyypillistä parkaisu- tai naukaisuäänelle ja poikkeaa huomattavasti kehräyksen matalasta perustaajuudesta. Nämä matalataajuisen kehräyksen lomassa olevat ”kehräysparkaisut” saavat kerjuukehräyksen kuulostamaan vaativalta.
Tutkimuksessa havaittiin ruokaa vaativien kissojen käyttävän kiivaasti kehräysparkaisuja ja ihmisten reagoivan niihin herkästi. Tutkimuksessa mitatut kehräysparkaisujen taajuudet vastaavat terveen ihmisvauvan itkun perustaajuutta (300 – 600 Hz). Vaikka kerjuukehräys ei ilmaisekaan välitöntä hätää kuten nälkäisen tai hädissään olevan vauvan itku, on siinä piirteitä, jotka tehokkaasti kiinnittävät ihmisen huomion ja jotka on vaikea jättää huomiotta.
Kuuntele tutkimukseen osallistuneen Pepo-kissan kerjuukehräys ja muuhun kuin kerjuutilanteeseen liittyvä kehräys.
Muissa tutkimuksissa on havaittu yhdenmukaisuutta yksin jääneen, ahdistuneen kissan hätähuudon ja ahdinkoa kokevan vauvan itkun välillä. Lajien välinen kommunikaatio näyttää joltain osin olevan sisäsyntyistä ja lisätieto siitä voi parantaa lajien välistä ymmärrystä.
Kissan tarpeiden ja käytöksen tulkitseminen ihmisen lähtökohdista voi johtaa kissan psyykkiseen ja fyysiseen pahoinvointiin, jota ihminen ei edes tunnista.
Antropomorfismi tarkoittaa ihmisenkaltaistamista eli ihmismäisten ominaisuuksien liittämistä muihin eläimiin tai jopa elottomiin esineisiin tai kuviteltuihin kohteisiin.
Ihmisen taipumusta antropomorfismiin pidetään sisäsyntyisenä, tiedostamattomana ominaisuutena. Onhan ihminen luonnostaan yhteisöllinen ja ihmiskeskeinen ja toisten ihmisten tulkitseminen ja ymmärtäminen on ollut ihmiskunnan selviytymisen ja kehittymisen edellytys.
Antropomorfismi vääristää tulkintaa
Ihmisillä on taipumus ihmisenkaltaistaa kaikkia eläimiä. Se vaikuttaa siihen kuinka eläinten käyttäytymistä tulkitaan ja kun se kohdistuu lemmikki- tai kotieläimiin, siihen miten niitä kohdellaan ja hoidetaan. Mitä kauemmas ihminen etääntyy luonnosta ja vieraantuu eläinten luontaisten tarpeiden ja lajityypillisen käyttäytymisen tuntemisesta, sitä enemmän hän tulkitsee eläimiä ihmisen lähtökohdista. Ja sitä enemmän hän tulkitsee eläimiä väärin.
Antropomorfismi johtaa usein siihen, että eläimiä kohdellaan ja hoidetaan tavalla, joka ei tue niiden todellisten tarpeiden täyttymistä ja on usein jopa vahingollista niiden fyysiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille. Antropomorfismia näkyy valitettavan paljon esimerkiksi useissa somen kissajulkaisuissa ja kissaryhmissä.
Kissan ilmeet
Kissoja saatetaan pitää ilmeettöminä, mutta se ei pidä paikkansa. Se sen sijaan pitää paikkansa, että kissan hienosyisiä ilmeitä on vaikea tulkita. Jopa useat kissan kanssa kotinsa jakavat ihmiset pyrkivät tulkitsemaan kissan ilmeitä ja eleitä ihmisten ilmeiden ja eleiden lähtökohdista. Esimerkiksi slow blink -eleenä tunnetuksi tullut kissan turvallisuuden tunteen ja luottamuksen osoitus, ”kissan hymy”, tulkitaan helposti murjotukseksi.
Hymiö vai yrmiö?
Kasvojen ilmeikkyyteen vaikuttaa se, kuinka paljon kasvoissa on ilmeet mahdollistavia rakenneosia, joita kutsutaan toimintayksiköiksi. Kissalla näitä toimintayksiköitä on 21. Koirilla, joita usein pidetään ilmeikkäämpinä kuin kissoja, toimintayksiköitä on selvästi vähemmän, vain 16. Ihmisellä niitä on 27. (1)
Kissan ilmeiden ja eleiden tulkinnan oppiminen vaatii aitoa kiinnostusta kissaan, sen psyykeen ja oikeaan kissuuteen. Kun viettää aikaa seurustellen kissan kanssa ja tarkkailee sen käytöstä, oppii vähitellen tulkitsemaan sitä. Jokainen kissa on yksilöllinen, mutta perusilmeet ovat kaikilla samat, joten yhdenkin kissayksilön kielen oppiminen opettaa tulkitsemaan kissoja yleisesti. Kissa täydentää ilmeitään tehokkaasti muulla kehonkielellä ja oman kissansa kieltä oppii ymmärtämään olemalla aidosti läsnä ja ottamalla vastaan myös intuition tuomia tulkintoja.
Kissat ihmisten vaatteissa
Antropomorfismi vääristää käsitystämme siitä, mitä kissa tarvitsee voidakseen hyvin niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Yksi esimerkki kissan joskus räikeätkin mittasuhteet saavuttavassa ihmisenkaltaistamisessa on kissojen pukeminen samankaltaisiin vaatteisiin kuin ihmiset.
Kissaa ”vauvanaan” pitävät hössöttäjät eivät välttämättä edes tule ajatelleeksi, että kissan ja ihmisen suhde kissan näkökulmasta on jotain muuta kuin vauvankorvikkeena oleminen. Kissa nauttii hyvänäpidosta ja moni kissa käyttäytyy ihmisen mielestä vauvamaisesti kelliessään ja nukkuessaan ihmisen sylissä.
Mitä enemmän kissaa rakastaa ja haluaa hoitaa hyvin, sitä tärkeämpää on ymmärtää, että ihminen on ihminen ja kissa on kissa (onneksi!). On ymmärrettävää, että sisäkissa ei tarkene ulkona samalla tavoin kuin paljon ulkoileva kissa, mutta onko tarkoituksenmukaista suojata kissa kastumiselta tai pikkupakkaselta pukemalla se vaatteisiin vai pitäisikö vain välttää ulkoilua epäsopivalla kelillä? Entä mikä on epäsopiva keli? Kissa osaa varmasti itse ilmaista viihtyykö se ulkona.
Halun suojata kissa säältä voi vielä jotenkuten ymmärtää, mutta miksi joillain ihmisillä on tarve pukea kissa ihmismäisesti ”söpöön” mekkoon, hassuihin ”nallepukuihin” ja erilaisiin hörhelöihin? Sitä ei voi millään mittapuulla eikä millään järjellä ajatellen pitää kissan edun mukaisena. Eivätkö kissat ole kauniita omana itsenään ja kissan sijaan elottomat nuket ovat pukuleikkejä varten sopivammat! Kissa ei ole lelu.
Onko antropomorfismi pelkästään negatiivinen ilmiö?
Kissan ihmisenkaltaistamisella saattaa myös olla myönteisiä vaikutuksia siihen miten ihmiset kohtelevat kissoja. Ihmisenkaltaistamisen näkökulmasta asia on suoraviivainen: ihmisellä on tunteet – siis kissallakin on tunteet! Ilman antropomorfistista käsitystä se, että eläimillä on tunteet, on nykytieteenkin tunnustama ja tunnistama tosiasia. Vaikka kissan tunteet eivät varmastikaan ole aivan samanlaiset kuin ihmisen tunteet – tai koiran tai hevosen tunteet – on hyvä asia ymmärtää, että kissalla on tunteet ja ne tulee huomioida siinä missä ihmistenkin tunteet.
Kukaan tuskin haluaa tieten tahtoen aiheuttaa kissalle kielteisiä kokemuksia ja tunteita, joten kissan kohtelussa pyritään huomioimaan ettei sille aiheuteta pahaa mieltä. Tässäkin piilee vaara: tunnistetaanko mikä on kissan mielelle hyväksi ja mikä ei? Tullaan taas samaan ihmisenkaltaistamisen ansaan: kissan hyvä olo tai paha olo, mielihyvä ja mielipaha ei tule samoista asioista kuin ihmisen.
Tiedämmekö mistä kissalle tulee hyvä olo?
Kumpi mahtaakaan olla tyytyväisempi kissanelämäänsä: kissa, joka ”ulkoilee” turvallisesti sateelta, tuulelta ja kylmältä (ja elämyksiltä) suojassa ihmisen työntämissä kissakärryissä tai ihmisen selässä repussa vai kissa, joka kellii kevätkosteassa maassa ja on vaarassa roskaantua ja kastuakin?
Käytetyt lähteet: 1. Helena Telkänranta, Millaista on olla kissa? SKS-kirjat 2023
Sisäkissailijat vastaan ulkokissailijat. Mielipiteet kissan tarpeesta ja oikeudesta ulkoiluun jakautuvat jyrkästi.
Esimerkiksi somessa käytävä keskustelu (joka usein äityy väittelyksi ja loan heittelyksi) aiheesta sisäkissa vai vapaasti ulkoileva kissa on ilmeisen loputon. Sen verran voinee jokainen kissaihminen, riippumatta siitä kumpaa vaihtoehtoa kannattaa, myöntää, että kissa on kehittynyt pikkupedoksi ja sen luontaiset ominaisuudet tekevät siitä tehokkaan metsästäjän. Kissan luonnonmukainen elämä edellyttää siis mahdollisuutta saalistaa aitoa riistaa tai edes päästä tyydyttämään metsästysvaistoa ja harjoittamaan metsästäjän kykyjä monipuolisin ”leikein”.
Joissain keskustelujen puheenvuoroissa käy ilmi, että sisäkissuutta kannattava ei tee eroa kodittomina elävien kissojen ja vapaasti ulkoilevien välillä, vaan pitää kaikkia niitä heitteille jätettyinä. Vapaasti ulkoileva lemmikkikissa on toki täysin eri asia kuin syystä tai toisesta kodittomaksi joutunut tai kodittomana syntynyt populaatiokissa. Ulkona täysin vailla huolenpitoa oleva kissa ei ole vapaasti ulkoileva kissa, vaan villi kesykissa. Siinä on iso ero hoidettuun ja rakastettuun vapaasti ulkoilevaan kissaan.
Nykypäivänä yleinen vieraantuminen luonnosta ja eläinten luonnollisista elinolosuhteista voi estää ihmisiä näkemästä mikä on luonnollista ja eläinten tarpeiden ajatellaan olevan samanlaisia kuin ihmisten tarpeet. Monessa suhteessa näin ei ole ja eläinten liika ”inhimillistäminen” on usein niille vahingoksi.
Niin kesy kuin lemmikkikissa onkin, sen sisimmässä on edelleen aimo annos villiä esi-isää ja tilaisuuden tullen moni sisäkissa toteuttaa luontonsa kutsua. Tästä kertoo kirjoitus Vapauden kaipuu.
Ehdottomasti sisäkissa!
”Jos rakastat kissaasi, niin pidät sen turvassa sisällä.” ”Vapaasti ulkoileva kissa on luonnon tuholainen, se tappaa linnut.”
Sisäkissuuden kannattajat perustelevat omaa näkemystään muun muassa sillä, että ulkona kissaa vaanivat vaarat ja kissa metsästää luonnonvaraisia eläimiä tuhoten niiden kannat. Lähinnä pikkulintujen saalistaminen on tuomittavaa, hiirten/myyrien/rottien turvallisuudesta huolestuneita kannanottoja ei niinkään taida olla.
Kissojen vaikutusta luonnoneläinten kantoihin on jonkin verran selvitetty eri maissa ja erilaisissa ympäristöissä. On kuitenkin mahdotonta arvioida kissojen saalismääriä muutamien tutkimusesimerkkien perusteella. Osa ulkoilevista lemmikkikissoista saalistaa, osa ei. Toinen asia ovat itsensä elättävät kodittomat kissat, mutta niistäkin osa elelee alueilla, joissa lintusaalis on vähäistä verrattuna jyrsijöihin. Niistä ei tässä sen enempää, olen kirjoittanut niistä Kissojen oikeudet ry:n sivuilla tekstissä ”Ovatko kissat suuria luonnontuhoajia?” Kannattaa lukea, jos haluaa hieman tutkimustietoa asiasta.
Vinski
Sisäkissan elämästä voi tehdä virikkeellistä. Vastuullinen ja valveutunut sisäkissan omistaja tekee kissansa elämästä mielekästä erilaisin aktivointileluin ja kiipeilymahdollisuuksin, viettää aikaa kissan kanssa ja ulkoiluttaa sitä valjaissa. Mikäli mahdollista, sisäkissalle voi tehdä ulkotarhan, jossa se saa viettää aikaa rajatussa ja turvallisessa ympäristössä.
Pahimmillaan sisäkissan elämä on tylsää tekemisen puutetta. Yksi kissa ainoana lemmikkinä, ihmiset töissä/koulussa päivät ja harrastukset vievät heidät pois kotoa isoksi osaksi vapaa-aikaakin. Ehkä kissaa ei ulkoiluteta lainkaan, lelujakaan ei ole tai ainakaan ne eivät jaksa loputtomasti kiinnostaa niin, että kissan aika kuluisi niiden parissa. Ei ihme, että monet sisäkissat ovat ”naapurikyttääjiä”, saattaahan pihan ja lähikadun tapahtumien seuraaminen olla ainoaa kissalle mielekästä toimintaa pitkinä yksinäisinä tunteina.
Muutama vuosi sitten yksi tuttavani, opiskelijaneitonen, hankki yksinäiseen yksiöönsä kaverikseen kissan. Kissa oli aikuinen naaras ja tuli eläinsuojeluyhdistyksestä. Alku oli auvoisaa: kissa oli ihanaa seuraa pienessä ja yksinäisessä yksiössä. Pian alkoivat ongelmat. Kissa kynsi kaikkea muuta paitsi raapimapuuta, pissasi muualle kuin hiekkalaatikkoon – usein sänkyyn tai sohvalle. Kissa oli siis ”mahdoton” ja se palautettiin eläinsuojeluyhdistyksen kissalaan. Mikä oli kissan käytöksen syynä? Vahva veikkaus on ikävystyminen, tylsistyminen, jatkuva yksinolo ja virikkeiden puute. Opiskelijaneitonen oli seurallinen ihminen, joka tykkäsi vapaa-aikana tavata kavereita ja bilettää. Kissaa hän tarvitsi seuraksi vain niihin muutamaan yön tuntiin, jotka vuorokaudessa vietti yksiössään, jos ylipäätään vietti yhtään.
Jotkut somessa ”äänekkäästi” esiintyvät sisäkissaihmiset tuntuvat olevan tietämättömiä kissan ominaisuuksista ja lajityypillisistä tarpeista. Vain yhden esimerkin tarjotakseni tuon esille, että taannoin paljon monen suuntaista kommentointia sai aikaan väite, että kissa tarvitsee +25 asteen ”elinolosuhteet”. Jos näin on, niin miksi kissat varautuvat kylmään kasvattamalla lämpimän talviturkin? Kuinka monella on asunnossa +25 astetta lämmintä? Missä kissoja siis tulisi pitää?
Ehdottomasti vapaasti ulkoileva!
”Kissan on ehdottomasti saatava ulkoilla vapaasti, se on sen luonto!”
Vapaata ulkoilua kannattavat perustelevat näkemystään useimmiten sillä, että kissan kuuluu saada toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan ja se tapahtuu kunnolla vain jos kissa pääsee ulkoilemaan. Paljon sitä perustellaan myös sillä, että kissa asuu maalla, jossa sillä on tärkeä tehtävä jyrsijäkannan rajoittajana. Kissan kotona voi esimerkiksi olla kotieläimiä, joiden rehut vetävät puoleensa ylimääräisiä syöjiä. Sen sijaan, että turvauduttaisiin myrkkyihin, annetaan kissan hoitaa työnsä, jota se on tehnyt jo tuhansien vuosien ajan ja josta syystä se todennäköisimmin alkujaan on ihmisen kanssa yhteen lyöttäytynyt.
Nuori sisäkissa, Vinski, tutustumassa ulkoilmaelämään. Myöhemmin Vinskistä tuli vapaasti ulkoileva.
Vapaasti ulkoilevan kissan kohtaamat vaarat ovat toki todellisia. Kissan asuinpaikasta riippuen se voi olla vaarassa jäädä auton alle tai joutua petoeläimen surmaamaksi. Jokainen vapaasti ulkoilevan kissan ihminen varmasti tiedostaa tämän ja on punninnut vaaroja sitä vastaan, että kissa saa viettää kissanelämää nauttien pensaan varjossa makoilusta aurinkoisena kesäpäivänä, hiiren vaanimisesta ja pyydystämisestä, puissa kiipeilystä ja muusta kissamaisesta toiminnasta. Ulkoilevaa kissaansa rakastavan ihmisen sydän lämpenee siitä näystä kun kissa koko olemuksellaan osoittaa nauttivansa ulkoilusta.
Alkaa sellainen debatti, että menee nurin koko chatti kun käy ilmi, että meidän katti kulkee vapaasti ulkona, ei olekaan sisäkissana ja ulkona vain häkin vankina. Ei sitä ulkoiluteta hihnassa, Onko se heitteille jätettynä, laiminlyötynä ja hylättynä, kun ei se ole koko ajan silmän alla eikä sitä hihnaan kiinni panna?
Purrfulness, Kissalorusofiaa
Sisäkissa vai vapaasti ulkoileva kissa?
Ehdottomia mielipiteitä on molemmissa leireissä. Eikö kuitenkin tässäkin asiassa, kuten yleensäkin asioissa, ole monta erilaista tapaa tehdä asiat hyvin? Tärkeintä on antaa kissoille hyvä elämä ja kissarakkaille ihmisille mahdollisuus nauttia noiden upeiden eläinten läheisyydestä.
Aiemmin kuvaamani tosielämän kertomus yksiössä yksikseen ikävystyvästä kissasta on esimerkki yhdenlaisesta ääritapauksesta. Pienessäkin asunnossa voi kissa viihtyä, jos sillä on riittävästi seuraa ja aktiviteetteja. Soisin kuitenkin jokaisen sisäkissan saavan myös raitista ulkoilmaa vaikkapa verkolla suojatulla parvekkeella tai kissalle nimenomaan rakennetussa häkissä ja kenties valjaissa ulkoillen. Tai mahdollisuutta viettää esimerkiksi perheensä loma-ajat mökillä vapaasti ulkoillen.
Jos haetaan ääriesimerkkiä huonosti hoidetusta vapaasti ulkoilevasta kissasta, se löytynee siitä, jos kissaa ruokitaan huonosti, sen hyvinvoinnista ei huolehdita eikä sille esimerkiksi hankita tarvittaessa eläinlääkärin hoitoa.
Kissat on kautta aikojen nähty sielultaan vapaina ja itsenäisinä oman polkunsa kulkijoina. Sellaisia ne ovatkin viettäessään aikaansa ulkona omissa kissanpuuhissaan. Useimmat kissat ovat kuitenkin ulkonakin mielellään ihmisensä seurassa, jos niillä ei satu olemaan parempaa tekemistä omissa askareissaan. Pihatöihin, talli- ja navettatöihin ja kävelylenkille saa helposti seurakseen pikkuapurin, joka innokkaasti osallistuu kaikkeen tai seurailee tapahtumia pienen matkan päästä. Kotona ihmistensä kanssa ollessaan ulkoilevat kissat ovat yhtälailla ihmisensä läheisyyttä kaipaavia kuin sisäkissat. Kissojen luonne-erot ovat suuret ja jotkut kissoista ovat taipuvaisia erakkomaisuuteen, toiset puolestaan ovat seurallisia aivan riippumatta siitä elävätkö ne sisäkissan vai ulkoilevan kissan elämää.
Kissojen tärkeä rooli esimerkiksi maatilojen ja hevostallien liepeillä viihtyvien jyrsijöiden kantojen kurissapitäjinä on merkittävä. Monilla alueilla kissalla on yhä tärkeä tehtävä myös ihmisten kotien suojelemisessa jyrsijöiltä ja muilta pieniltä otuksilta. Esimerkkinä tästä on Koillis-Nigeriassa tehty selvitys(*), jossa tutkimukseen osallistuneista kissanomistajista 75 % sanoi syyksi kissan pitämiseen sen, että kissa pitää jyrsijät kurissa. Kissojen erilaisista ”tehtävistä” olen kirjoittanut aiemmin blogitekstissä Lemmikki vai hyötyeläin.
Henkilökohtaisesti eniten minua mietityttää sisäkissuuden kannattajien tyypillinen ”Jos rakastat kissaasi.. ” tai ”Koska minä rakastan kissaani…” -perustelu. Yhtä lailla vapaan ulkoilun kannattajat voivat aloittaa perustelunsa samoin sanoin. Mitä kenenkin rakkaus on – mitä se sallii ja mitä se kieltää, mihin se uskoo ja minkä se torjuu?
(*) Bukar-Kolo YM(1), Igbokwe IO(2)and Egwu GO(1); The Human –Cat Relationship, Myths/Superstitions and its Consequences on Cat Ownership in Maiduguri, Northeastern Nigeria 1 Department of Veterinary Medicine, University of Maiduguri, Borno State, Nigeria 2 Department of Veterinary Pathology, University of Maiduguri, Borno State, Nigeria
