Kissakertomuksia

Kevättalven kirkkaana pakkaspäivänä syntyi eräässä omakotitalossa, eräässä nurkassa, eräässä pahvilaatikossa viisi pientä harmaavalkoista kissanpentua. Pentujen musta emo oli onnellisen ylpeä vaaleista, tomerista pienokaisistaan ja pesi ne tarmokkaasti, antoi niille hyvän alun elämään. Emo omistautui pikkuisille kaikella emonrakkaudella ja hoivasi pienokaisia kissojen ikiaikaisen vaiston ohjaamana. Jälkeläiset ovat arvokkaita, ne jatkavat sukua ja niistä pidetään hyvää huolta.

Emo hoivasi pentuja kissojen ikiaikaisen vaiston ohjaamana

Pentueen pienin, suorastaan rääpäle, oli ainoa poika. Se oli selvästi koko pentueen tomerin pikkuinen karvapallero. Rääpäle syntyi viimeisenä ja heti kun emo oli nuollut sen untuvaisen karvan kuivaksi, se kapusi myllertävän pentukasan yli ja löysi oman nisänsä, elämän lähteen, josta se ei luopuisi. Se piti tiukasti kiinni emon nisästä ja imi tarmokkaasti ravitsevaa emonmaitoa ja emo nuoli sen pientä pulleaa masua niin, että sen suoli alkoi toimia.

Kaikki viisi pentua kasvoivat ja kehittyivät hyvin, kuten terveet kissanpennut kasvavat ja kehittyvät. Kun ne olivat kymmenen päivän ikäisiä, niiden silmät alkoivat aueta ja ne näkivät ensimmäistä kertaa valon. Ne myös alkoivat liikkua entistä enemmän ja ryömivät pitkin kotilaatikkoansa.

Silloin kävi ilmi, että se pienin, rääpäle suorastaan, oli varsinainen ikiliikkuja. Se oli alinomaa liikkeessä ja malttoi pysähtyä vain emon nisälle tankkaamaan masunsa pullukkaiseksi. Se ryömiskeli ympäriinsä kunnes uni yllätti ja pienet silmät painuivat kiinni. Unissaankin se eli kokemuksiaan uudestaan, sen tassut liikahtelivat ja se ynisi ja värähteli syvässä, virkistävässä unessa.

Rääpäle saa uuden kodin

Eräänä päivänä pikkuinen rääpäle kohtasi uusia ihmisiä. Tuli pieniä käsiä, jotka silittivät ja nostivat syliin. ”Iskä, otetaan tämä, tämä on kaikkein ihanin!” Pentu oli yhdeksän viikon ikäinen. Se olisi vielä tarvinnut emon hoivaa ja opastusta elämään. Sen olisi pitänyt vielä oppia kissojen kieltä ja käyttäytymisnormeja. Sen olisi pitänyt oppia miten kissayhteisössä toimitaan.

Vaan niin läksi pieni rääpäle uuden perheensä matkaan, liian pienenä, liian kokemattomana, liian valmistautumattomana kissanelämään. Rääpäle muutti pieneen kotiin lammen rannalle, kesämökkiin, niin sen kotia kutsuttiin.

Rääpäle ikävöi emoaan ja sisaruksiaan ja itki surkeaa kissanitkua koko ensimmäisen päivän ja yön uudessa kodissaan. Kuitenkin, koska se oli nokkela kissa, se nuoresta iästään huolimatta oppi nopeasti tulemaan toimen ilman kissaperhettään ja kotiutui nopeasti ihmisperheeseensä.

Koska se oli nokkela kissa, se sopeutui uuteen elämäänsä, vaikka ei ollut vielä valmis itsenäistymään.

Rääpäleestä tuli Missukissu. Kuinka lapset sitä rakastivatkaan. He rakastivat sen pientä pehmoista olemusta ja sen villejä leikkejä. Vielä vuosia jälkeenpäin lapset tulisivat muistamaan tämän kesän Missukissu-kesänä. Kesänä, jonka keskipisteenä oli pieni kissa ja sen villit leikit lasten kanssa. Missukissu osallistui kaikkeen mahdolliseen, se oli aina mukana onkireissulla veneessä ja mustikkareissulla metsässä. Se kiipeili ulkona puissa ja sisällä verhoissa. Se roikkui ulkona riippukeinussa ja sisällä raanussa. Sen tassujen töminä kuului joka puolelta kun se häntä kaarella juoksi niin lujaa kuin pienen kissan tassuista vain vauhtia irtosi.

Missukissukesä loppui aikanaan

”En tiennyt, että kissat ovat noin villejä ja raisuja. Ei me voida sitä kaupunkiin ottaa. Se sotkee paikat, repii verhot ja sohvan. Se riehuu yötä päivää ja valvottaa lapsia. Se on aivan mahdoton!” Perheen äiti oli sietänyt villiä Missukissua vain koska lapset rakastivat sitä ja vain koska se vietti suuren osan ajasta ulkona eikä ollut sisällä tekemässä tuhojaan.

Itkeville lapsille selitettiin, että ei Missukissu voisi asua kotona kaupungissa. Se on tottunut olemaan ulkona, ei sitä voi pitää sisäkissana. Missukissu saisi mennä takaisin sinne mistä se oli otettu, omaan kotiinsa, emonsa luokse. Siellä Missukissulla olisi hyvä olla. Niin lapsille sanottiin.

Perheen isä hoitaisi asian. Ja niin hän teki. Hän otti Missukissun mukaansa autoon, ajeli maaseudulla ja katseli sopivia paikkoja, joista Missukissu voisi saada uuden kodin. ”Tuossa on sopivan näköinen maalaistalo. Siellä on varmasti kissoja, yksi lisää ei varmaan ole ongelma.” Ja niin Missukissu lennätettiin auton ikkunasta maalaistalon pihatielle ja auto kaasutti pois. Homma hoidettu.

Niin tuli Missukissusta hylätty kesäkissa. Ei sitä haluttu maalaistaloon, kissoja oli ennestäänkin tarpeeksi. Ei se osannut kunnolla kissojen kieltä, ei sitä hyväksyneet talon kissatkaan. Rääpäleestä oli tullut hylkiö.

Koko kesän olin mukana lasten leikeissä.
Ajattelin, että ihanaa on elämä.
Tuli syys, tuli kylmä ja nälkä ja yksinäisyys.
Perhe oli muuttanut maalta pois,
oli kuin ei kotia ollutkaan ois.

Purrfulness, Kissalorusofiaa

Nokkela rääpäle oppi yrityksen ja erehdyksen kautta pyydystämään myyriä maalaistalon lähipiiristä. Se oppi varastamaan ruuanmurusia talon kissojen ruokakupista ja löysi syötävää tunkiosta. Se oppi olemaan kaiken aikaa varuillaan ja valppaana, valmiina pakenemaan talon kissoja ja vieraita kovalla äänellä puhuvia ihmisiä, jotka heittelivät sitä kivillä karkottaakseen sen pois. Se oppi nukkumaan kevyttä ja varautunutta unta talon kuivurin nurkassa. Kaiken aikaa se oli varuillaan. Se selviytyi. Se kaipasi lapsia ja leikkejä lasten kanssa. Se kaipasi turvallista nukkumapaikkaa ja rauhallista lepoa. Se kaipasi kunnon ruokaa.

Rääpäle rescuoituu

Syksy eteni ja hylkiöksi joutuneen rääpäleen elämä muuttui sen myötä yhä ankeammaksi. Myyriä oli vähemmän, vaikka ruokaa olisi kylmän ilman myötä tarvinnut enemmän. Se oli kaiken aikaa nälkäinen ja osan ravinnosta vohkivat kutsumattomat vieraat, loiset. Myyristä hylkiö oli saanut loistartunnan, niin käy kaikille myyriä syöville kissoille. Kuivurissa oli kylmä nukkua ja hylkiö paleli kaiken aikaa. Se oli laihtunut ja nuhruinen, se ei jaksanut pitää turkkiaan kunnossa.

Viimein kylmä ja nälkä ajoivat hylkiön etsimään parempaa elinpaikkaa. Se kulki peltoja ja ojanpientareita pitkin kunnes löysi toisen talon. Se löysi talon ulkorakennuksesta roskiksen, jossa tuoksui ihanalle, tutulle ruualle. Kissanruokaa! Hylkiö penkoi roskiksesta tyhjiä kissanruokapusseja ja pureskeli niitä. Ei niistä saanut mahan täytettä, mutta tuttu kissanruuan maku lohdutti hieman.

Pian talossa huomattiin, että joku penkoo roskista öisin. Pienen vakoilun tuloksena laiha harmaavalkoinen kissa paljastui syylliseksi. Siitä alkoi hylkiön uusi elämä.

Saatan olla vähäläntä.
Pois heitetty ja hylätty. 
Mutta on mulla pystyssä häntä
ja tässä kodissa olenkin rakastettu.