Kissakertomuksia

Onko kissalla sielu?

Onko kissalla sielu? Kysymykseen ei ole vastausta muualla kuin jokaisen omassa mielessä.

Onko kissalla sielu, joka jatkaa olemassaoloaan kissan kuoleman jälkeen? Jos on, niin voimmeko joskus kokea tuon sielun läsnäolon?

Olen kuullut ja lukenut kertomuksia siitä, kuinka kissan kuoleman jälkeen kissan omistaja eri tavoin kokee kissan läsnäolon. Kokemus voi olla kuulohavainto, näköhavainto, tuoksu tai tuntokokemus tai se voi olla vain tunne läsnäolosta ja läheisyydestä.

”Kun eläin poistuu seurastamme, on hyvä pitää silmällä merkkejä, jotka kielivät siitä, että eläimen henki on edelleen lähellämme. Niitä ovat esimerkiksi eläimeen yhdistyvät äänet, niiden näyttäytyminen tai jopa niiden jättämä jälki paikkaan, jossa niillä oli tapana nukkua.” (kuudesaisti.net)

Kuten edesmenneiden ihmistenkin havaitseminen tai läsnäolon kokeminen, on kissan kuolemanjälkeinen läsnäolo tieteellisesti todistamaton, mutta usein koettu selittämätön ilmiö. Se, että sitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei todista sitä että ilmiö ei olisi todellinen. Kaikkea ei voida tieteen keinoin todeta ja todistaa. Aina ei edes tiedetä mitä ja miten ilmiötä voisi tutkia. Tieteen historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka tiedon, ymmärryksen ja menetelmien kehittyessä aiemmin epätosina pidetyt ilmiöt ovatkin saaneet tieteen taholta hyväksynnän.

Olen itsekin monet kerrat kokenut edesmenneiden kissojeni läsnäolon. Aivan äskettäinen tapahtuma, josta kerron jäljempänä tässä tekstissä, sai minut jälleen kerran pohtimaan tätä asiaa.

Tieteen totuus tai ei, me tämän kokeneet uskomme siihen kaipaamatta sille tieteen siunausta.

Onko sielu olemassa?

Mikä sielu on?

Sielu tarkoittaa ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon tajuista, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivaa aineetonta puolta, joka usein käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monissa uskonnoissa ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloaan.” (Wikipedia)

Ei vallitse läheskään yksimielisyyttä siitä onko elävällä olennolla sielu. Eri uskonnoissa asia nähdään eri tavoin ja uskoa tunnustamattomilla on omia käsityksiään asiasta. Varmasti myös uskossa olevilla on omia, uskonsa opeista poikkeavia käsityksiä tästä kiistanalaisesta asiasta. Sielun olemassa olo tai olemattomuus on ainakin toistaiseksi mahdoton todistaa tieteen keinoin – usko ja erilaiset kokemukset asiasta ovat toistaiseksi ainoa tiedonlähde ja näkökulma sieluun.

Onko eläimillä sielu?

Paitsi sielun olemassaolo ylipäätään, on toinen sielupohdinnan ja keskustelujen aihe se (olettaen, että sielu on olemassa), onko eläimillä sielu vai onko sielu vain ihmisen ominaisuus ja etuoikeus – tai rasite.

Monet uskonnot sanovat joko yksiselitteisesti tai vähän hämärämmin ja tulkinnanvaraisesti, että vain ihmisellä on sielu. Toisaalta on uskontoja, joiden mukaan eläimellä on sielu siinä missä ihmiselläkin. Myös filosofiassa asiaa on pohdittu ja siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä perusteluineen. Uskontoja filosofisesti tutkiva teosofia on myös ymmärrettävästi kiinnostunut tästä kysymyksestä.

”Kysymys eläimen sielusta kiinnosti myös muita skolastisen koulukunnan filosofeja. Näistä Cartesius piti elävää eläintä pelkkänä automaattina, hyvin käynnistettynä kellonkoneistona…

…Pyhä Tuomas asettaa kysymyksen, onko olentoja, jotka kokonaan häviävät, ja vastaa siihen: »Luodussa olennossa ei ole mitään, mikä häviäisi, sillä Jumalan hyvyys ilmenee selvästi juuri siinä, että kaikki luodut olennot ainaisesti jäävät olemaan.»” (Sigrid Larssonin kirjoitus teosofisen kirjailijan H. P. Blavatskyn (k. v. 1891) keräämistä ajatuksista siitä, onko eläimillä sielu)

Onko kissalla sielu?

Mikäli uskot sielun olemassa oloon ja siihen, että sielu ei ole vain ihmisen ominaisuus, uskot varmasti myös siihen, että kissalla on sielu. Jos sinulla on kokemuksia oman rakkaan, sateenkaarisillan ylittäneen kissasi läsnäolosta, kysymys siitä onko kissalla sielu, ei varmaan edes tule mieleesi.

Onko kissan – tai minkä tahansa muun elävän olennon – kuoleman jälkeen eri tavoin havaittu läsnäolo sielun läsnäoloa vai rakastaan kaipaavan ihmisen mielen tuote? Vastaus on toistaiseksi jokaisen oma näkemys asiaan. Oli miten oli, sateenkaarisillan tuolle puolen tassutelleiden kissaystäviemme läsnäolon kokeminen lohduttaa, niin haikeaa ja surullista kuin se toisaalta onkin.

Pitkäkarvainen kissa
Viime kesänä rajan taa tassutellut Hapsu

Kokemuksia rajan taa siirtyneen kissan läsnäolosta on paljon

Kirjoittaessani kirjaa kissamaisesta mindfulnessista, pyysin facebookissa kissojen aisteihin liittyviä kertomuksia ja kokemuksia. Sain muutaman ihastuttavan vastauksen ja kaksi vastauksista käsitteli kissan ”yliluonnollista” aistia tai kissan läsnäolon havaitsemista kissan poismenon jälkeen. Sisu-kissa oli katseellaan seurannut jotakin huoneessa liikkuvaa ja samaa tekevät joskus kertojan muutkin kissat. Luonnollisesti tästä tulee ajatus, että tuo ”jokin” on meidän aistimaailmallemme tavoittamaton olento – henki tai sielu, miten sitä halutaankaan nimittää. Miku-kissa oli selvästi tietoinen jonkin läsnäolosta samaan aikaan kun kertojan vaari oli siirtynyt rajan taa. Mikun läsnäolo sen poismenon jälkeen ilmeni siten, että kertoja ja hänen miehensä olivat tunteneet Mikun hyppäävän sänkyyn ja miehen sisko puolestaan kuuli Mikun tassujen äänen.

Alussa mainitsemani äskettäinen kokemus edesmenneen kissan läsnäolosta tapahtui eilen. Istuin olohuoneessa keinutuolissa lukemassa ja Lucas-kissani nukkui vähän matkan päässä sohvalla. Kuulin keittiöstä tutun äänen, joka syntyy siitä kun kissa hyppää työtasolta lattialle. Lucas havahtui, nousi istumaan ja katsoi tiiviisti keittiöön päin. Siitä, missä Lucas oli, näkee myös keittiöön ja itse asiassa juuri työtason kohdalle. Lucas katsoi tiiviisti ja korvat eteenpäin hörössä keittiöön vähän aikaa kunnes taas asettui makuulle. Hetken kuluttua kuulin keinutuolin vierestä kevättalvella pois nukkuneen Hertan tutun krrrr-tervehdyksen.

Onko kissalla sielu? Ainakin tässä kuvassa kissa on erittäin sielukkaan näköinen.
Poisnukkunut Hertta kävi tervehtimässä

Tämä ei suinkaan ole ainut kokemukseni edesmenneen kissani läsnäolosta. Moni kissani on tervehtinyt minua rajan takaa. Olen tuntenut Vinskin nukkuvan vieressäni, Hunnin painautuvan kylkeeni ja Hapsun makaavan rintani päällä. Olen kuullut Vahveron ja Hertan äänet.

Olen miettinyt ovatko edesmenneiden kissojen sielut sidotut siihen paikkaan, jossa ne ovat eläneet, vai voivatko ne seurata minua muutettuani uuteen paikkaan. On surullista ajatella, että monien kissojeni sielu olisi kaukana, siellä missä ne ovat elämänsä viettäneet ja missä ne ovat kuollessaan asuneet. Mutta ehkä niiden kuuluu olla tutussa ympäristössä. Ja ehkä ne eivät viivy täällä loputtomiin.

Mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle? – Tapio Sähikäinen VI

Jos olet lukenut Tapio Sähikäisen tarinaa, olet saattanut miettiä mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle nyt, kun edellisestä kertomuksesta, Kesyyntymisen askeleet, on jo kulunut aikaa.

Tapion tarina alkaa kertomuksesta Kissanpentu navetalla . Tämä on kuudes osa pienen löytökissan tarinasta. Tuleeko jatkoa – sen aika näyttää. Ehkä kerromme Tapio Sähikäisen kuulumisia vielä joskus.

Mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle – Tapio kertoo itse

Minun uusi elämäni oli ihanaa, sain ruokaa ja nukuin lämpimässä. Ihmisemo leikki kanssani ja rakastin kehräyshetkiä hänen sylissään. Elämä oli ihanaa!

Mutta kuinkas sitten kävikään!?! Lucas-kissa, joka oli pysytellyt minusta kauempana alkoikin yhtäkkiä olla minulle kamalan häijy! Se vaani minua piilossa ja hyökkäsi kimppuuni yllättäen. Puri ja raapi niin, että karvat pöllysivät. Ei auttanut yhtään vaikka huusin apua ja kävin selälleni näyttääkseni, että en tappele vastaan. Lucas vain puri ja raapi.

Minä en sitten enää uskaltanut edes käydä vessassa kun heti kun Lucas kuuli vessahiekan rapinan, se kiirehti paikalle ja hyökkäsi kimppuuni. Minusta tuli pelokas ja ahdistunut kissa. Ihmisemo itki vuokseni.

Mutta sitten ihmisemon ystävä sanoi että hänellä olisi minulle koti. Särkevin sydämin ja kyynelehtien ihmisemo sitten eräänä aamuna houkutteli minut samaan koppaan, jossa olin tullut uuteen kotiini. Ja matka kohden uutta kotia alkoi.

Nyt kertookin Pörri mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle.

Pörri kertoo mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle

Hei! Minä olen Pörri ja seuraavassa kuvassa olen ystäväni Luodin kanssa. Mami antoi meille namia, muuten meistä ei ehdi ottaa kuvaa, koska me ollaan koko ajan vauhdissa paitsi silloin kun nukutaan.

Mitä kuuluu Tapio Sähikäiselle? Tässä on Tapio eli nykyinen Pörri ystävänsä Luoti-kissan kanssa.
Luoti ja minä

Luoti on minun ystäväni, paras ystävä ja leikkikaveri. Luoti on minua ainakin vuoden vanhempi, mutta hänellä on ihan mahtava ote leikkijuttuihin ja opin häneltä aika lailla kissamaisia taistelutaitoja.

Muita perheenjäseniä minulla on Luodin lisäksi ensinnäkin kissat Karvinen, Raita ja Iines ja husky-koira Rocky ja ihmisperheeseen kuuluu mami ja kaksi ihmisveljeäni.

Raita ja Iines ovat vanhempia kissoja eivätkä ole niin innostuneet leikkimään. Iines ja Karvinen tykkäävät olla ulkona enemmän kuin sisällä ja sisällä ne lähinnä vain nukkuvat ja syövät. Minä en ole vielä ollenkaan päässyt ulos, mutta varmaan pääsen kun kasvan isommaksi – vaikka olen oikeasti jo ihan tosi iso! En tiedä kuinka isoksi minun pitää kasvaa päästäkseni ulos.

Tässä seuraavassa kuvassa minä makoilen sohvalla ja mami sanoo, että testaan uutta sohvaa ja huokaa. Miksi se huokaa? En tiedä. Kuulemma mamin sängystä näkee missä kohdin minä nukun kun siinä kohdassa on sellainen soma karvamatto. Ehkä sohvaankin tulee sellainen!

Kissa makaa sohvalla
Pörri testaa uutta sohvaa.

Surullista, mutta iloista

Tapion elämäntarina tosiaankin sai uuden käänteen, kun Lucasin käytös ei ollut normaalia uuden kissan vierastamista ja paikan näyttämistä nuoremmalle kissalle, vaan todella järkyttävää aggressiivisuutta, joka sai pienen Tapion ahdistumaan ja pelkäämään.

Olin ehtinyt kiintyä Tapioon todella paljon. Kukaan kissoistani ei ole tuoksunut niin hyvälle kuin Tapio ja se katsoi minua silmiin niin intensiivisesti. Tunsin meidän kuuluvan toisillemme. Mutta toisin kävi. Onneksi Tapio sai hyvän kodin ja kissaystäviä ja elää nyt hyvää kissanelämää Pörrinä.

Kesyyntymisen askeleet -Tapio Sähikäinen V

Kesyyntymisen askeleet on viides osa omatoimisesti rescuoituneen löytökissan elämäkerrasta. Kertomuksen aloittaa Kissanpentu navetalla ja toinen osa kertoo mikä ihme on Sähikäinen saunassa. Kolmas osa, Metsänpoika tahdon olla, kertoo miten pienen kissan sukupuoli paljastui ja miten siitä tuli Tapio Neljäs osa, Kodin ovi aukeaa, kertoo Tapion siirtymisestä vastaanottokeskuksesta asunnon puolelle.

Tapio Sähikäinen kertoo itse mitkä olivat tärkeät kesyyntymisen askeleet

Elämä asunnossa oli aluksi aika jännittävää ja pelottavaakin ja tunsin tarpeelliseksi olla varuillani kaiken aikaa. Eihän koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Menin Emon luokse kun hän istui jossain ja sylissäkin tykkäsin olla, mutta loikkasin pois heti kun makuualusta liikahti.

Emosta minun kehräämiseni on aivan hurmaavaa ja hän kuuntelee sitä hiljaa. Tunnen kuinka Emo keskittyy vain minuun ja läsnäolooni. Hän kuuntelee hurinaani ja tuntee kuinka pieni lämmin kehoni lähettää kissanlämpöä. Se rauhoittaa minua ja Emoa.

Kissa makaa pöydällä; se on ottanut tärkeät kesyyntymisen askeleet
Tykkään olla lähellä

Tykkäsin makailla sohvannojalla kun Emo istui sohvalla. Siitä oli hyvä jutella ja välillä vähän puskea Emoa poskeen. Yhtenä päivänä ajattelin että kissa vieköön nyt tämä kollipoika näyttää mistä katti pissii! Hyppäsin sohvannojalta lattialle, puskin Emon jalkoja tarmokkaasti ja kehräsin äänekkäämmin kuin koskaan ennen. Emo ilahtui ja silitti ja silloin minä hyppäsin syliin kehräämään ja olin kuin olisin aina ollut sylikisu vaan. Se oli minun ensimmäinen tärkeä askelkuvioni, kun omaehtoiset kesyyntymisen askeleet alkoivat.

Toinen tärkeä askelkuvio tulikin aika pian ensimmäisen jälkeen. Emo oli kipeä. Hänellä oli etutassu pahasti kipeänä ja hän lepetti sohvalla maaten pari päivää. Tunsin, että Emolla oli surullinen ja huolestunut mieli ja että häntä sattui.

Me kissat olemme tassuterapeutteja ja parantajavelhoja tiedättehän!? Osaamme karkottaa pahaa mieltä ja kipua ja kehräyksemme äänitaajuudella on luiden paranemista edistävä vaikutus. Niinpä minä kiipesin sohvalla makaavan Emon mahan päälle kävin siihen pötkölleni ja aloitin hurinahoidon. Ja siitä asti olen Emon mahan päällä pötkötellyt.

Tapio päättää kesyyntyä

Ehdin olla aika lailla huolissani Tapion arkuudesta ja arvaamattomista sylkemis- ja kynsäisyreaktioista. Onko Tapio luonnostaan kovin arka tai onko se lyhyen elämänsä aikana ehtinyt kokea kovia ihmisen taholta? Jos Tapion arkuus säilyy sen on paras elää sisäkissan suojattua elämää.

Hurmaava pieni Tapio alkoi pikkuhiljaa olla luottavaisempi eikä enää paennut minua jokaisesta liikahduksestani, mutta se oli kaiken aikaa hieman varuillaan myös ollessaan sylissä. Annoin siis Tapion olla omissa oloissaan ja otin sen lähestymiset ilolla ja hellästi vastaan. Etene kissan ehdoilla, sanoi Tapion alkujaan navetalla huolenpitoon ottanut Maijakin.

Yht´äkkiä, eräänä päivänä, kun Tapio tapansa mukaan oli takanani sohvannojalla, se hyppäsi alas ja äänekkäästi kehräten alkoi puskea jalkojani. Siitä se siirtyi syliin ja oli kuin olisi aina ollut sylikisu. Pieni askel kissakunnalle, mutta suuri askel pienelle kissalle!

Kissa istuu sohvannojalla
Tapio oleili lähelläni

Joulunalusviikolla omaa huolimattomuuttani liukastuin rapuilla ja oikean käden ranne murtui kahdesta kohdasta. Siitä alkoi muutaman päivän pakkolepo jota lusin sohvalla makoillen. Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin – vai miten sitä sanotaankaan. Toisena pakkolomapäivänä Tapio yllättäen ryömi vierestäni sohvalta mahani päälle, oikaisi itsensä koko pikkuiseen pituuteensa ja aloitti tarmokkaan kehräämisen. Tapion hurinahoito kohotti mielialaa ja lievensi kipua. Suurin mielialan kohotus johtui varmasti siitä että Tapio oli ottanut toisen suuren askeleen kesyyntymisen ja luottamuksen tiellä.

Voin kuvitella kuinka kissan ja ihmisen yhteiselon alkutaipaleellakin ihmisen läsnäoloon jo pennusta asti tottuneet kissat sopivassa tilanteessa ottivat ratkaisevat kesyyntymisen askeleet ja lähestyivät ihmistä. Kissan asettumista ihmisten pariin olen kuvannut Ihmisen kesyttäminen -kertomuksissa sellaisena kuin se mielestäni on voinut tapahtua yhdessä tapauksessa, joskus, jossain. Toki tuolloin kissa oli villikissa kun taas nykyiset kesyyntyjät ovat villiintyneitä tai villiksi syntyneitä kotikissoja.

Wordpress Social Share Plugin powered by Ultimatelysocial