Kissojen jouluyö on vähän erilainen yö kuin tavalliset talviyöt. Kissat eivät oikeastaan vietä Joulua, mutta ne ovat mielellään mukana ihmisten Joulussa. Tapahtuuhan kissojen kodeissa Jouluna ja joulunalusaikana sitä ennen paljon sellaista, mikä on kissoista jännittävää, hauskaa ja kummallista. Ehkä joskus myös hiukan pelottavaa.
Tämä on kertomus Pikku-Peten ja Iso-Patin Joulusta ja jouluyöstä. Kissojen oikeat kissanimet eivät tietenkään ole Pikku-Pete ja Iso-Pat. Ne ovat ne nimet, joilla ihmiset heitä kutsuvat, mutta kuten tiedämme, kissoilla on ihan omat kissanimensä, mutta niitä eivät tiedä ja ymmärrä muut kuin kissat. Siksi meidän on tyydyttävä sanomaan heitä ihmisten antamilla nimillä, jotka ihmiset osaavat sanoa ja kuulla.
Jouluvalmisteluja
Tämä oli Pikku-Peten ensimmäinen Joulu ja se oli kovasti hämillään siitä kaikesta uudesta ja oudosta touhusta, joka Jouluun liittyy. Jo pidemmän aikaa Pikku-Pete oli huomannut ihmisten käytöksessä jotain erikoista. Välillä yksi sun toinen kissojen ihmisistä käyttäytyi omituisesti tultuaan kotiin. Hän pälyili ympärilleen ja sujautti jotakin piiloon omaan kaappiinsa selvästikin salaillen toimiansa toisilta.
Kissat olivat tietysti tarkastaneet kaikkien neljän ihmisensä piilottamat esineet, sillä kaapin oven avaaminen on taito, joka jokaisen kissan kannattaa opetella heti kun tassuissa on riittävästi voimaa. Ihmisten piilottamat esineet olivat eri kokoisia, mutta kaikki ne olivat kirkasvärisiä paketteja, jotka oli sidottu ihanalla nauhalla. Nauhasta kiskomalla ne sai putoamaan kaapin hyllyltä. Pikku-Petelle houkutus oli aivan liian suuri ja se oli vahingossa – tai ainakin melkein vahingossa – tullut kynsineeksi muutaman pehmeän käärön paperit suikaleiksi. Siitäkös oli meteli noussut, mutta minkäs sille voi kun pehmeä paketti nauharöyhelöineen hyökkää kimppuun. Täytyyhän kissan puolustautua.
Iso-Pat oli ohittanut riehakkaimman villittelyiän ja tyytyi enimmäkseen vain auttamaan kaappien ovien aukomisessa. Jonkin painavamman paketin se oli Pikku-Peten avuksi työntänyt alas hyllyltä niin että Pikku-Pete pääsi siihen kynsiksi.
Tämä riemu valitettavasti loppui siihen kun ihmiset olivat alkaneet laittaa kaappiensa oviin erilaisia kissaesteitä. Pikku-Peteä se harmitti, mutta Iso-Pat oli sanonut, että varsinainen hauska olisi vielä edessäpäin. Siitä ei Iso-Pat kertonut sen enempää, vaan Pikku-Peten uteluista huolimatta piti tiukasti suunsa supussa, kurahteli vain viiksiinsä ovelan näköisenä. ”Odottakoot, penikka, näin pidetään hullua jännityksessä,” hyrähteli Iso-Pete hiljaa mielessään ja sipaisi tuuheita viiksiään vasemmalla etutassullaan.
Ja sitten koitti Jouluaatto
Sitten tuli se, mitä kaikki ihmisten outo käyttäytyminen ja keittiöstä leijuvat herkulliset tuoksut olivat valmistelleet: Joulu. Juuri ennen tätä nimenomaista tähtikirkasta yötä oli tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kun jouluaattoaamu oli vasta hämärä ja päivä hiljalleen valkenemassa, kissojen miesihminen toi sisälle puun! Ihan oikean ja aidon kuusipuun. Pikku-Pete meinasi vallan seota onnesta saadessaan ihan oikean puun kiipeilypuuksi. Oikea puu voittaa mennen tullen kaiken maailman mukapuut, joita kissojen kiipeilypuiksi kutsutaan.
Puu laitettiin pystyyn tuvan nurkkaan ja Pikku-Pete kiipesi oitis puoleen väliin puuta, mutta ihminen nosti Pikku-Peten alas ja sysi sitä takapuolesta pois. Pikku-Pete oli hieman loukkaantunut moisesta töykeydestä ja jäi hämmentyneenä istumaan kauemmas. Miksi tuodaan sisälle puu, jos siihen ei saa edes kiivetä? Miesihminen sanoi, että kuusi kaatuu jos siihen kiivetään ennen kuin se on sidottu kiinni. Sitten hän sitoi kuusen kahdella nauhalla kiinni seinässä oleviin koukkuihin ja yhdellä nauhalla kattoon ja sanoi että kissakodin kuusen on oltava kiipeilyn kestävä.
Jännä ei loppunut siihen. Kissojen teini-ihmiset ripustelivat puuhun leluja: kimaltelevia palloja ja pörröisiä nauhoja; pitkä johto, jossa oli valkoisia tappeja ja aivan ylös latvaan iso kimalteleva monisakarainen tähti. Mikä upea leikkipuu kissoille! Pikku-Pete suorastaan tärisi innosta loikatessaan tavoittelemaan yhtä kimaltelevista palloista. Lattialle pudonnut pallo sai kyytiä Pikku-Peten taitavissa tassuissa, joilla se kuljetti palloa pitkin tuvan lattiaa. Ihmiset nauroivat ja sanoivat, että joulukuusi on myös kissoja varten, mutta kaikkia koristeita ei saa pudotella.
Iso-Pat oli maltillisempi ja tyytyi läppimään kuusen alaoksilla roikkuvia palloja tassuillaan. Se katseli palloista heijastuvia valoja ja vaipui mietteisiinsä. Ihmiset sanoivat, että Iso-Pat oli joulutranssissa.
Pikku-Pete riekkui kuusen alaoksilla, tuuppi kaikki pallot heilumaan ja sotkeentui kimaltavaan pörröiseen nauhaan niin, että äiti-ihminen joutui tulemaan hätiin ja vapauttamaan Pikku-Peten siinä vaiheessa kun kuusi huojui niin että kaikki lelut meinasivat tulla alas sen oksilta. Ei ihme, että Pikku-Pete väsähti niin, että sammui lopulta kuusen alle pienen kissan sikeään uneen.
Jouluaatto oli jo hämärtynyt alkavaan iltaan kun Pikku-Pete viimein heräsi, haukotteli kita ammollaan ja hieroi tassuillaan unesta sikkuraisia silmiään. Niin sikeästi oli Pikku-Pete nukkunut, ettei se ollut herännyt kun kuusen alle oli tuotu kaikki ne tutut kirkasväriset paketit, jotka olivat olleet kaapeissa piilossa.
Sitten alkoikin Pikku-Peten ensimmäinen varsinainen joulurieha! Ihmiset aukaisivat kaikki paketit ja ihanat kirkkaan väriset, rapisevat paperit ja nauhat ja rusetit olivat kuin paperimeri, jossa kissat saivat sukellella. Myös Iso-Pat riehaantui hurjaan leikkiin syöksyillen papereiden seassa ja raadellen niitä suikaleiksi. Pikku-Pete ei ollut pienen elämänsä aikana kokenut mitään niin hauskaa. Kissat riehuivat paperimeressä kunnes eivät jaksaneet enää heilauttaa hännänpäätäkään.
Kun jouluaaton ilta pimeni ja ihmiset kerääntyivät pöydän ääreen jouluaterialle, kissat saivat oman jouluateriansa omalle ruokapaikalleen. Tarjolla oli kaikkea mitä kissa vain voi toivoa ja kun kupit olivat tyhjät, olivat kissat täynnä. Tällaista herkkuateriaa ei joka päivä jaksaisi syödä, tuumivat kissat.
Syötyään Pikku-Pete ja Iso-Pat peseytyivät hartaasti, niin kuin kissoilla on tapana. Kun jokainen karva oli puhtaaksi pesty ja kiiltävä tyvestä kärkeen, oli aika lähteä jokailtaiselle kotipihan tarkastukselle. Iso-Pat meni edeltä ja Pikku-Pete seurasi hännän mitan päässä perässä kun kissat menivät omasta kissaovestaan ulos rappusille.
Kissojen jouluyö
Siinä ne istuivat rappusilla, Pikku-Pete ja Iso-Pat, kuuntelivat hiljaisuuden ääniä ja nuuhkivat talvisen yön tuoksuja. Tähtitaivas kimalteli kissojen ja koko maailman yllä. Pikku-Pete oli vieläkin aivan pyörällä päästään kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä se oli saanut kokea ja sen hännänpää väpätti ihan itsekseen vaikka se kuinka yritti saada sitä rauhoittumaan.
Pikku-Peten pyllyä hieman paleli ja se nosteli varovasti kankkujaan irti rappulaudoista, ensin toista kankkua ja sitten toista kankkua. Pikku-Pete oli vasta pikkuinen kissa ja sen karva ei ollut niin paksu ja tuuhea kuin Iso-Patin muhkea talvikarva. Ihmiset sanoivatkin että Iso-Patilla oli aina talvella oikein kunnon karvapöksyt.
Molemmat olivat raukeasti ja suloisesti väsyneitä päivän touhuista ja pullottavista massuista. Pikku-Pete mietti mitä tämä kaikki oli. Mitä oli tämä jännittävä päivä kuusineen, leluineen, paperimerineen ja herkkuaterioineen? Iso-Pat taisi arvata Pikku-Peten mietteet, olihan sillä muistissaan oma ensimmäinen Joulunsa, jolloin se oli ollut yhtä ymmällä kuin Pikku-Pete nyt.
”Huomasithan, että kaikki meidän ihmisemme olivat tänään iloisia, teini-ihmiset eivät paiskoneet ovia eivätkä kiskoneet toisiaan hiuksista, isot ihmiset eivät huutaneet teineille eivätkä sanoneet toisilleen yhtään pahaa sanaa. Joulu on ihmisten hyvän tahdon juhla. Silloin kaikki ovat toisilleen kilttejä ja ystävällisiä. Jouluna ei riidellä eikä tapella ja silloin muistetaan myös niitä ystäviä ja sukulaisia, joita ei muuten muisteta koko vuonna. Sitä kutsutaan joulumieleksi. ” Näin oli Iso-Pat ymmärtänyt ja näin se selitti Pikku-Petelle.
”Mistä joulumieli tulee?” ihmetteli Pikku-Pete ja nyrpisteli somasti pientä nenäänsä, sillä se mietti tiukasti. ”Joulumieli tulee tähdistä”, keksi Iso-Pat koska se ei oikeasti tiennyt mistä joulumieli tulee. Pikku-Pete katsoi ihmeissään ylös välkehtivälle tähtitaivaalle ja kysyi: ”Miten joulumieli tulee tähdistä?” Pikku-Petestä näytti siltä, että tähdet vilkuttivat sille entistä kirkkaampina. Siihen ei Iso-Pat osannut vastata, se vain katseli tähtien tuiketta mietteliäänä.
Pikku-Pete nyrpisteli pientä somaa nenäänsä, sillä se mietti ankarasti ja kysyi sitten: ”Tarkoittaako joulumieli sitä, että sinä et tappele naapurin Nekun kanssa, jos se tulee meidän pihalle?” Iso-Patin häntä tärähti ja viikset värähtivät ja se vilkaisi Pikku-Peteä alta kulmain: ”Noo, se ei – mrauh – siis kissoilla ei ole joulumieltä. Me kissat emme koskaan riitele turhasta. Me elämme sovussa itsemme kanssa ja niiden kissojen kanssa, jotka ovat ystäviämme. Välttelemme niitä kissoja, joista emme pidä ja tappelemme niiden kissojen kanssa, joita inhoamme. Nekku, se hävytön lurjus, käy meidän pihalla ja jättää tänne omia hajumerkkejään. Sitä minä en siedä ja sen takia minä ajan Nekun pois ja välillä karvat pöllyävät, koska se röyhkeä roikale ei usko vähemmällä.” Ja Iso-Pat sukaisi kiihtyneenä viiksiään oikealla etutassullaan ja pelkkä Nekun ajatteleminenkin sai sen hännän pörhistymään ja nytkähtelemään kiukkuisesti.
Tähtipölyä
Juuri kun Iso-Pat oli jo melkein rauhoittunut ja sen pörröhäntä lakannut nytkähtelemästä, vilahti Nekun mustavalkoinen hahmo aidan alta kissojen pihalle. Iso-Pat nousi muristen seisomaan, sen häntä pörhistyi valtavaksi puuhkaksi, selkä nousi kaareksi ja viikset pörhistyivät uhkaavasti. Nekku pysähtyi ja kääntyi ilkkuen päin Iso-Patia.
Sitten tapahtui jotain ihmeellistä: putosivatko tähdet taivaalta?
Ei vaan miljoonat pienet kimaltavat hiukkaset leijuivat alas tähtien täyttämästä avaruudesta. Kaikki kolme kissaa katsoivat ylös. Kissat henkäisivät ihastuksesta ja niiden silmistä heijastui alas leijuvien hiukkasten kimallus. Kukaan niistä ei koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. ”Tähtipölyä!” huokaisivat kaikki kissat yhteen ääneen. Kimaltavat hiukkaset laskeutuivat niiden turkkiin ja hetken ajan kissat kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
”Miu!”, sanoi Pikku-Pete. ”Mau!”, sanoi Iso-Pat. ”Mou!”, sanoi Nekku, nosti mustavalkoisen häntänsä pystyyn ja katsoi rapulla istuvia kissoja siristellen keltaisia silmiään. Iso-Patin köyry selkä oli laskeutunut ja häntä, joka ei ollut enää pörrössä oli pystyssä ja hännänpää kiemurteli hiljalleen. Iso-Pat katsoi Nekkua silmät sirrillään. Pysty häntä ja silmien siristely ovat kissojen ikiaikaisia ystävällisiä tervehdyksiä. Hetken kuluttua Nekku kääntyi ja pujahti aidan alta takaisin omalle pihalleen.
Jouluyö oli kuuton talviyö, taivas oli musta, mutta se oli täynnä tähtiä. Tuhannet ja taas tuhannet – ei vaan miljoonat tähdet loistivat äärettömässä avaruudessa ja niiden valo väreili aivan kuin ne olisivat vilkuttaneet kaukaa avaruudesta. Pikku-Pete ja Iso-Pat istuivat kotinsa rappusilla ja kuuntelivat kuinka maailma oli hiljainen. Hiljaisuus oli täynnä hiljaisuuden ääniä. Hiljaisuuden äänet ovat niin hiljaisia, että ne ovat kuin kuiskauksia jostain kaukaa. Koska kissoilla on tarkka kuulo, mikään ei ole täysin äänetöntä, mutta tänä erityisenä yönä Pikku-Petestä tuntui kuin hänellä olisi ollut tukko talvikarvaa korvissaan. Niin hiljaisia olivat hiljaisuuden äänet. Niin hiljainen voi olla vain kissojen jouluyö.
