Kissojen Jouluyö

Kissojen jouluyö on vähän erilainen yö kuin tavalliset talviyöt. Kissat eivät oikeastaan vietä Joulua, mutta ne ovat mielellään mukana ihmisten Joulussa. Tapahtuuhan kissojen kodeissa Jouluna ja joulunalusaikana sitä ennen paljon sellaista, mikä on kissoista jännittävää, hauskaa ja kummallista. Ehkä joskus myös hiukan pelottavaa.

Tämä on kertomus Pikku-Peten ja Iso-Patin Joulusta ja jouluyöstä. Kissojen oikeat kissanimet eivät tietenkään ole Pikku-Pete ja Iso-Pat. Ne ovat ne nimet, joilla ihmiset heitä kutsuvat, mutta kuten tiedämme, kissoilla on ihan omat kissanimensä, mutta niitä eivät tiedä ja ymmärrä muut kuin kissat. Siksi meidän on tyydyttävä sanomaan heitä ihmisten antamilla nimillä, jotka ihmiset osaavat sanoa ja kuulla.

Iso kissa ja pieni kissa istuvat ja katselevat tähtitaivasta
Iso-Pat ja Pikku-Pete katselevat tähtitaivasta jouluyönä. (Kuva AI)

Jouluvalmisteluja

Tämä oli Pikku-Peten ensimmäinen Joulu ja se oli kovasti hämillään siitä kaikesta uudesta ja oudosta touhusta, joka Jouluun liittyy. Jo pidemmän aikaa Pikku-Pete oli huomannut ihmisten käytöksessä jotain erikoista. Välillä yksi sun toinen kissojen ihmisistä käyttäytyi omituisesti tultuaan kotiin. Hän pälyili ympärilleen ja sujautti jotakin piiloon omaan kaappiinsa selvästikin salaillen toimiansa toisilta.

Kissat olivat tietysti tarkastaneet kaikkien neljän ihmisensä piilottamat esineet, sillä kaapin oven avaaminen on taito, joka jokaisen kissan kannattaa opetella heti kun tassuissa on riittävästi voimaa. Ihmisten piilottamat esineet olivat eri kokoisia, mutta kaikki ne olivat kirkasvärisiä paketteja, jotka oli sidottu ihanalla nauhalla. Nauhasta kiskomalla ne sai putoamaan kaapin hyllyltä. Pikku-Petelle houkutus oli aivan liian suuri ja se oli vahingossa – tai ainakin melkein vahingossa – tullut kynsineeksi muutaman pehmeän käärön paperit suikaleiksi. Siitäkös oli meteli noussut, mutta minkäs sille voi kun pehmeä paketti nauharöyhelöineen hyökkää kimppuun. Täytyyhän kissan puolustautua.

Iso-Pat oli ohittanut riehakkaimman villittelyiän ja tyytyi enimmäkseen vain auttamaan kaappien ovien aukomisessa. Jonkin painavamman paketin se oli Pikku-Peten avuksi työntänyt alas hyllyltä niin että Pikku-Pete pääsi siihen kynsiksi.

Tämä riemu valitettavasti loppui siihen kun ihmiset olivat alkaneet laittaa kaappiensa oviin erilaisia kissaesteitä. Pikku-Peteä se harmitti, mutta Iso-Pat oli sanonut, että varsinainen hauska olisi vielä edessäpäin. Siitä ei Iso-Pat kertonut sen enempää, vaan Pikku-Peten uteluista huolimatta piti tiukasti suunsa supussa, kurahteli vain viiksiinsä ovelan näköisenä. ”Odottakoot, penikka, näin pidetään hullua jännityksessä,” hyrähteli Iso-Pete hiljaa mielessään ja sipaisi tuuheita viiksiään vasemmalla etutassullaan.

Ja sitten koitti Jouluaatto

Sitten tuli se, mitä kaikki ihmisten outo käyttäytyminen ja keittiöstä leijuvat herkulliset tuoksut olivat valmistelleet: Joulu. Juuri ennen tätä nimenomaista tähtikirkasta yötä oli tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita.

Kun jouluaattoaamu oli vasta hämärä ja päivä hiljalleen valkenemassa, kissojen miesihminen toi sisälle puun! Ihan oikean ja aidon kuusipuun. Pikku-Pete meinasi vallan seota onnesta saadessaan ihan oikean puun kiipeilypuuksi. Oikea puu voittaa mennen tullen kaiken maailman mukapuut, joita kissojen kiipeilypuiksi kutsutaan.

Puu laitettiin pystyyn tuvan nurkkaan ja Pikku-Pete kiipesi oitis puoleen väliin puuta, mutta ihminen nosti Pikku-Peten alas ja sysi sitä takapuolesta pois. Pikku-Pete oli hieman loukkaantunut moisesta töykeydestä ja jäi hämmentyneenä istumaan kauemmas. Miksi tuodaan sisälle puu, jos siihen ei saa edes kiivetä? Miesihminen sanoi, että kuusi kaatuu jos siihen kiivetään ennen kuin se on sidottu kiinni. Sitten hän sitoi kuusen kahdella nauhalla kiinni seinässä oleviin koukkuihin ja yhdellä nauhalla kattoon ja sanoi että kissakodin kuusen on oltava kiipeilyn kestävä.

Jännä ei loppunut siihen. Kissojen teini-ihmiset ripustelivat puuhun leluja: kimaltelevia palloja ja pörröisiä nauhoja; pitkä johto, jossa oli valkoisia tappeja ja aivan ylös latvaan iso kimalteleva monisakarainen tähti. Mikä upea leikkipuu kissoille! Pikku-Pete suorastaan tärisi innosta loikatessaan tavoittelemaan yhtä kimaltelevista palloista. Lattialle pudonnut pallo sai kyytiä Pikku-Peten taitavissa tassuissa, joilla se kuljetti palloa pitkin tuvan lattiaa. Ihmiset nauroivat ja sanoivat, että joulukuusi on myös kissoja varten, mutta kaikkia koristeita ei saa pudotella.

Iso-Pat oli maltillisempi ja tyytyi läppimään kuusen alaoksilla roikkuvia palloja tassuillaan. Se katseli palloista heijastuvia valoja ja vaipui mietteisiinsä. Ihmiset sanoivat, että Iso-Pat oli joulutranssissa.

Pikku-Pete riekkui kuusen alaoksilla, tuuppi kaikki pallot heilumaan ja sotkeentui kimaltavaan pörröiseen nauhaan niin, että äiti-ihminen joutui tulemaan hätiin ja vapauttamaan Pikku-Peten siinä vaiheessa kun kuusi huojui niin että kaikki lelut meinasivat tulla alas sen oksilta. Ei ihme, että Pikku-Pete väsähti niin, että sammui lopulta kuusen alle pienen kissan sikeään uneen.

Jouluaatto oli jo hämärtynyt alkavaan iltaan kun Pikku-Pete viimein heräsi, haukotteli kita ammollaan ja hieroi tassuillaan unesta sikkuraisia silmiään. Niin sikeästi oli Pikku-Pete nukkunut, ettei se ollut herännyt kun kuusen alle oli tuotu kaikki ne tutut kirkasväriset paketit, jotka olivat olleet kaapeissa piilossa.

Sitten alkoikin Pikku-Peten ensimmäinen varsinainen joulurieha! Ihmiset aukaisivat kaikki paketit ja ihanat kirkkaan väriset, rapisevat paperit ja nauhat ja rusetit olivat kuin paperimeri, jossa kissat saivat sukellella. Myös Iso-Pat riehaantui hurjaan leikkiin syöksyillen papereiden seassa ja raadellen niitä suikaleiksi. Pikku-Pete ei ollut pienen elämänsä aikana kokenut mitään niin hauskaa. Kissat riehuivat paperimeressä kunnes eivät jaksaneet enää heilauttaa hännänpäätäkään.

Kun jouluaaton ilta pimeni ja ihmiset kerääntyivät pöydän ääreen jouluaterialle, kissat saivat oman jouluateriansa omalle ruokapaikalleen. Tarjolla oli kaikkea mitä kissa vain voi toivoa ja kun kupit olivat tyhjät, olivat kissat täynnä. Tällaista herkkuateriaa ei joka päivä jaksaisi syödä, tuumivat kissat.

Syötyään Pikku-Pete ja Iso-Pat peseytyivät hartaasti, niin kuin kissoilla on tapana. Kun jokainen karva oli puhtaaksi pesty ja kiiltävä tyvestä kärkeen, oli aika lähteä jokailtaiselle kotipihan tarkastukselle. Iso-Pat meni edeltä ja Pikku-Pete seurasi hännän mitan päässä perässä kun kissat menivät omasta kissaovestaan ulos rappusille.

Kissojen jouluyö

Siinä ne istuivat rappusilla, Pikku-Pete ja Iso-Pat, kuuntelivat hiljaisuuden ääniä ja nuuhkivat talvisen yön tuoksuja. Tähtitaivas kimalteli kissojen ja koko maailman yllä. Pikku-Pete oli vieläkin aivan pyörällä päästään kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä se oli saanut kokea ja sen hännänpää väpätti ihan itsekseen vaikka se kuinka yritti saada sitä rauhoittumaan.

Pikku-Peten pyllyä hieman paleli ja se nosteli varovasti kankkujaan irti rappulaudoista, ensin toista kankkua ja sitten toista kankkua. Pikku-Pete oli vasta pikkuinen kissa ja sen karva ei ollut niin paksu ja tuuhea kuin Iso-Patin muhkea talvikarva. Ihmiset sanoivatkin että Iso-Patilla oli aina talvella oikein kunnon karvapöksyt.

Molemmat olivat raukeasti ja suloisesti väsyneitä päivän touhuista ja pullottavista massuista. Pikku-Pete mietti mitä tämä kaikki oli. Mitä oli tämä jännittävä päivä kuusineen, leluineen, paperimerineen ja herkkuaterioineen? Iso-Pat taisi arvata Pikku-Peten mietteet, olihan sillä muistissaan oma ensimmäinen Joulunsa, jolloin se oli ollut yhtä ymmällä kuin Pikku-Pete nyt.

”Huomasithan, että kaikki meidän ihmisemme olivat tänään iloisia, teini-ihmiset eivät paiskoneet ovia eivätkä kiskoneet toisiaan hiuksista, isot ihmiset eivät huutaneet teineille eivätkä sanoneet toisilleen yhtään pahaa sanaa. Joulu on ihmisten hyvän tahdon juhla. Silloin kaikki ovat toisilleen kilttejä ja ystävällisiä. Jouluna ei riidellä eikä tapella ja silloin muistetaan myös niitä ystäviä ja sukulaisia, joita ei muuten muisteta koko vuonna. Sitä kutsutaan joulumieleksi. ” Näin oli Iso-Pat ymmärtänyt ja näin se selitti Pikku-Petelle.

”Mistä joulumieli tulee?” ihmetteli Pikku-Pete ja nyrpisteli somasti pientä nenäänsä, sillä se mietti tiukasti. ”Joulumieli tulee tähdistä”, keksi Iso-Pat koska se ei oikeasti tiennyt mistä joulumieli tulee. Pikku-Pete katsoi ihmeissään ylös välkehtivälle tähtitaivaalle ja kysyi: ”Miten joulumieli tulee tähdistä?” Pikku-Petestä näytti siltä, että tähdet vilkuttivat sille entistä kirkkaampina. Siihen ei Iso-Pat osannut vastata, se vain katseli tähtien tuiketta mietteliäänä.

Pikku-Pete nyrpisteli pientä somaa nenäänsä, sillä se mietti ankarasti ja kysyi sitten: ”Tarkoittaako joulumieli sitä, että sinä et tappele naapurin Nekun kanssa, jos se tulee meidän pihalle?” Iso-Patin häntä tärähti ja viikset värähtivät ja se vilkaisi Pikku-Peteä alta kulmain: ”Noo, se ei – mrauh – siis kissoilla ei ole joulumieltä. Me kissat emme koskaan riitele turhasta. Me elämme sovussa itsemme kanssa ja niiden kissojen kanssa, jotka ovat ystäviämme. Välttelemme niitä kissoja, joista emme pidä ja tappelemme niiden kissojen kanssa, joita inhoamme. Nekku, se hävytön lurjus, käy meidän pihalla ja jättää tänne omia hajumerkkejään. Sitä minä en siedä ja sen takia minä ajan Nekun pois ja välillä karvat pöllyävät, koska se röyhkeä roikale ei usko vähemmällä.” Ja Iso-Pat sukaisi kiihtyneenä viiksiään oikealla etutassullaan ja pelkkä Nekun ajatteleminenkin sai sen hännän pörhistymään ja nytkähtelemään kiukkuisesti.

Tähtipölyä

Juuri kun Iso-Pat oli jo melkein rauhoittunut ja sen pörröhäntä lakannut nytkähtelemästä, vilahti Nekun mustavalkoinen hahmo aidan alta kissojen pihalle. Iso-Pat nousi muristen seisomaan, sen häntä pörhistyi valtavaksi puuhkaksi, selkä nousi kaareksi ja viikset pörhistyivät uhkaavasti. Nekku pysähtyi ja kääntyi ilkkuen päin Iso-Patia.

Sitten tapahtui jotain ihmeellistä: putosivatko tähdet taivaalta?

Ei vaan miljoonat pienet kimaltavat hiukkaset leijuivat alas tähtien täyttämästä avaruudesta. Kaikki kolme kissaa katsoivat ylös. Kissat henkäisivät ihastuksesta ja niiden silmistä heijastui alas leijuvien hiukkasten kimallus. Kukaan niistä ei koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista. ”Tähtipölyä!” huokaisivat kaikki kissat yhteen ääneen. Kimaltavat hiukkaset laskeutuivat niiden turkkiin ja hetken ajan kissat kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä.

Iso kissa ja pieni kissa katselevat tähtitaivasta ja taivas kimaltaa tähtipölystä
Avaruudesta leijaili tähtipölyä kissojen ylle. (Kuva AI)

”Miu!”, sanoi Pikku-Pete. ”Mau!”, sanoi Iso-Pat. ”Mou!”, sanoi Nekku, nosti mustavalkoisen häntänsä pystyyn ja katsoi rapulla istuvia kissoja siristellen keltaisia silmiään. Iso-Patin köyry selkä oli laskeutunut ja häntä, joka ei ollut enää pörrössä oli pystyssä ja hännänpää kiemurteli hiljalleen. Iso-Pat katsoi Nekkua silmät sirrillään. Pysty häntä ja silmien siristely ovat kissojen ikiaikaisia ystävällisiä tervehdyksiä. Hetken kuluttua Nekku kääntyi ja pujahti aidan alta takaisin omalle pihalleen.

Jouluyö oli kuuton talviyö, taivas oli musta, mutta se oli täynnä tähtiä. Tuhannet ja taas tuhannet – ei vaan miljoonat tähdet loistivat äärettömässä avaruudessa ja niiden valo väreili aivan kuin ne olisivat vilkuttaneet kaukaa avaruudesta. Pikku-Pete ja Iso-Pat istuivat kotinsa rappusilla ja kuuntelivat kuinka maailma oli hiljainen. Hiljaisuus oli täynnä hiljaisuuden ääniä. Hiljaisuuden äänet ovat niin hiljaisia, että ne ovat kuin kuiskauksia jostain kaukaa. Koska kissoilla on tarkka kuulo, mikään ei ole täysin äänetöntä, mutta tänä erityisenä yönä Pikku-Petestä tuntui kuin hänellä olisi ollut tukko talvikarvaa korvissaan. Niin hiljaisia olivat hiljaisuuden äänet. Niin hiljainen voi olla vain kissojen jouluyö.

Kissat ja zen vs. ihminen ja zen – kissatieteellinen julkaisu

Ihminen ei tiettävästi ole luonnostaan kykenevä tietoisesti virittäytymään zen-tilaan. Siksi jo tutkimuksen aihe saattaa herättää hilpeyttä meissä kissakansalaisissa.

Käsite ihminen ja zen on outo ja epäuskottavakin verrattuna meille kaikille tuttuun ja jokapäiväiseen ilmiöön: kissat ja zen. Tässä julkaisussa valotetaan hieman tämän kahta lajia toisistaan erottavan syvän kuilun ilmenemistä.

Tutustu myös aiempiin kissatieteellisiin julkaisuihin, esim. ihmisen kognitiiviset ja motoriset kyvyt kyseenalaistavaan hepulointi-, kiipeily- ja hiirestyskykyyn keskittyvään julkaisuun: Havaintoja ihmisestä

Kissat ja zen

Ennen varsinaista kissatieteellisen ihmisten zen-kykyä – vai pitäisikö naukua: kyvyttömyyttä – käsittelevän tutkimuksen tulosten esittelyä on hyvä lyhyesti naukaista tutkimuksen lähtökohdat ja käsitteet.

Mitä on zen?

Usein luullaan, että zen liittyy vain uskontoon, mutta vaikka se onkin olennainen osa kiinalaista buddhismia, sen ei tarvitse olla sitä. Se on meditaatiota, toisaalta kääntymistä omaan sisäiseen itseen ja toisaalta tietoista läsnäoloa ja kaiken olevaisen havainnointia.

Zen, meditaatio tai mindfulness, joilla tarkoitetaan suurinpiirtein samaa asiaa, on parhaimmillaan oman itsen kokemista ja ymmärtämistä osana maailmankaikkeutta, universumia ja sen lainalaisuuksia. Zen on osa jokapäiväistä elämää ja kaikkea arkista tekemistä. Tietoinen läsnäolo ja tietoinen tekeminen antavat elämään rauhaa ja tasapainoa, jota totisesti me kaikki tässä kiireisessä ja kaoottisessakin maailmassa tarvitsemme.

Zen on jokaiselle sitä, mikä kenellekin on tärkeää sisäisen rauhan ja universaalin ykseyden tunteen saavuttamiseksi.

Mitä on kissa?

Kissa on yksi luomakunnan hienoimpia ja samalla herkimpiä luomuksia. Meidän pitkä kehityshistoriamme on oiva esimerkki siitä kuinka luonto muovaa aistit ja kehon kaikkine toimintoineen tarkoituksenmukaiseksi ja samalla silmiä hivelevän kauniiksi kokonaisuudeksi. Henkisistä ominaisuuksista säihkyvä älymme ja luontainen vaatimattomuutemme ovat vallitsevia yleismaailmallisia kissamaisuuksia.

Kerro, kerro kuvastin … (kuva: AI)

Kissojen sukukuntaan kuuluu tänä päivänä useita toinen toistaan upeampia lajeja. Osa kissakunnasta on pienikokoisia, esimerkiksi me kesykissat, jotka olemme enemmän tai vähemmän tiiviissä vuorovaikutuksessa ihmiskunnan kanssa.

Kesykissan lisäksi kissakuntaa edustaa usean eri lajin voimin joukko pienikokoisia villikissoja, jotka villeinä ja vapaina kissoittavat mantereita eri puolilla maapalloamme. Sukuumme kuuluu myös suurikokoisia uljaita kissaeläimiä, jotka poikkeuksetta lukeutuvat ns. villieläimiin.

Miten kissat liittyvät zeniin?

Meidän kissojen elämänfilosofia on olennaisesti zen-painotteista. Käytännössä se tarkoittaa ainakin näitä asioita:

  • yhteys luontoon
  • tietoinen läsnäolo ja hetkessä eläminen
  • tuomitsemattomuus ja hyväksyntä
  • keskittyminen olennaiseen
  • kehon ja mielen yhteys

Lue lisää siitä mitä kissat voivat opettaa ihmisille tietoisesta läsnäolosta .

Kissa tarttuu leluun ja teksti: carpe diem, joka viittaa aiheeseen kissat ja zen
Carpe diem – tartu hetkeen niin kuin kissa

Kissa on luonnostaan zen

Jokainen meistä kissakansalaisista on on siis luonnostaan zen-tilassa. Aina.

Se tarkoittaa sitä, että emme turhaan hermoile tulevista haasteista tai vatvo menneitä kurjuuksia, vaan elämme tässä ja nyt ja keskitymme olennaiseen. Olennaista on pohjimmiltaan se, että koemme itsemme osana luonnon ja koko universumin suurta kokonaisuutta emmekä luule olevamme maailman napoja.

Aivan toinen asia on se, että moni meistä tietää ehdottomasti ja etuoikeutetusti olevansa keskipiste ihmisperheessään. Perheen napa, niin naukuakseni. Tämä on itse asiassa tavoittelemisen arvoinen olotila, joka ei ole lainkaan ristiriidassa zen-filosofian kanssa. Kun ulkoiset olosuhteet ovat kohdallaan, voi kissa rauhassa keskittyä sisimpäänsä. Muuhunkin kuin sen täyttämiseen maukkailla aterioilla.

Harmaa kissa istuu vihreän luonnon keskellä
Yhteys itseen, luontoon ja universumiin

Ihminen ei luonnostaan hallitse zeniä…

… ja suurin osa ihmisistä ei kykene sitä oppimaankaan.

Niin kuin meille kissoille on luontevaa olla kehon ja mielen muodostama harmoninen kokonaisuus, niin ihmisille on luonteenomaista kehon ja mielen yhteyden puuttuminen.

Kautta kissojen ja ihmisten yhteisen historian olemme valitettavasti tulleet huomaamaan, että meidän kahden lajin elämänfilosofiat eivät kohtaa. Ihminen ei vaan kerta kaikkiaan osaa luonnostaan olla zen-tilassa. Jotkut harvat meditaatiota harjoittavat ihmisyksilöt saavuttavat ajoittain riittävän syvän zen-tilan kokeakseen hetkittäin sen ykseyden, joka meille kissoille on arkipäiväinen itsestäänselvyys.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan siihen pysty. Huomattava osa ei ymmärrä edes pyrkiä siihen sisäisen rauhan, hyväksynnän ja lempeän tietoisuuden elämänasenteeseen ja -filosofiaan, joka meillä kissoilla on sisäsyntyistä perikissuutta.

Empiirisen tutkimuksen synkät tulokset

Ihmispentu syntyy tähän maailmaan rääkyen. Rääkyen se aikuistuttuaan tuo esille omaa kuviteltua erinomaisuuttaan. Sisimmässään rääkyen, vastentahtoisesti, se kohtaa väistämättömän kuoleman ymmärtämättä senkään sisintä olemusta.

Jokainen ihmisensä kanssa läheisessä suhteessa elävä kissa on varmasti käyttänyt lukemattomia hyviä tietoisen läsnäolon purrfulnesshetkiä yrittäen saada ihmisensä liittymään rauhalliseen zen-tilaan. Kutsuvasti kehräten ja pienen kehonsa lämpöä säteillen jokainen kissa on tehnyt parhaansa opastaakseen ihmisensä sisäisen tasapainon polulle.

Useimmiten turhaan.

Jo vuosituhansia sitten eläneet esi-kissamme ovat raportoineet turhautumistaan ihmistensä rajoittuneisuuteen ja mielenköyhyyteen, joka ilmenee kyvyttömyytenä liittää oma itsensä tietoisesti osaksi maailmankaikkeuden ajatonta rajattomuutta. Turhaan olemme sukupolvi toisensa jälkeen odottaneet ihmisen lajikehityksen hiljalleen johtavan ihmisten zen-kykyjen asteittaiseen kehittymiseen.

Myös nykypäivän kissa joutuu tunnustamaan oman tassuttomuutensa tässä asiassa siinä missä kissat tuhansien vuosien takaa. Ihmisen aivojen rakenne itse asiassa mahdollistaisi tasapainoisen elämän. Mutta ihmisten yhteiskunta ei tue kykyä saavuttaa sisäinen tasapaino luontevasti ja luonnollisesti ilman suuria ponnisteluja oman hallitsemattoman ja turhan sisäisen ajatushöpinän hetkelliseksi vaientamiseksi. Päinvastoin: ihmiset aivopestään uskomaan, että yhteiskunnallinen status, raha ja valta ovat onnellisen elämän tae. Stressi ja alitajuinen sisäinen tyytymättömyys nähdään luonnollisena seurauksena hyvästä elämästä. Miten harhaisia ihmiset ovatkaan!

Jos sinua ajaa suorituspakko
tee mieleesi välillä suorituslakko,
unohda ainainen suorituspaine,
hylkää turha puurtajan maine
ja nauti enemmän elämästä
ota enemmän irti hetkestä tästä.

Purrfulness, kissalorusofiaa

Meidän ei kuitenkaan kannata heittää toivoamme ja tuntea hakkaavamme häntää seinään. Olemme havainneet, että sentään jokunen harva ihmiskunnan edustaja aavistaa, että pinnan alla piilee jotain saavuttamisen arvoista. Ihmiskunta on ainakin jossain rajallisessa mielessä vielä kehityskelpoinen. Ehkä me voimme ohjata sen kehitystä oikeaan suuntaan.

Häntä pystyyn, kissakansa!

Somen kissaryhmät – Urkin tarina

Kissaihmisiä on monenlaisia. Joillekin kissa on elämän keskipiste, toisille muuten vain rakas lemmikki. Joissain perheissä kissa jää vaille suurempaa huomiota. Voiko somen kissaryhmillä olla vaikutusta siihen, miten näemme kissamme?

Somen kissaryhmät ovat tavattoman suosittuja. Ryhmiä on paljon ja yhdessä tai useammissa ryhmissä jäsenenä olevien kissarakkaiden ihmisten määrä ja kirjo on suuri. Olen joskus miettinyt miten somen kissaryhmät ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat ihmisten suhtautumiseen kissaansa.

Luoti ja Pörri (kuva Hanna Suuronen)

Seuraava on kertomus kissaryhmän vaikutuksesta Urkki-kissan (nimi muutettu yksityisyyden suojaamiseksi) ja hänen Emäntänsä elämään.

Urkin Emäntä liittyy Kissaryhmään

Emäntä on hiljattain alkanut seikkailla facebookissa lueskellen erilaisten avointen sivujen julkaisuja . Hänellä on facebookissa joitain kavereita, tuttuja ja puolituttuja. Heidän julkaisujaan on mukava lueskella ja itse hän laittaa melkein joka päivä seinälleen jonkin kuvan ja päivän mietelauseen tai kertoo lyhyesti omasta päivästään. Se on mukavaa, mutta sen lisäksi hän haluaa löytää jonkin ryhmän, johon hän voisi liittyä ja josta hän löytäisi samanhenkisiä ihmisiä. Hän kaipaa kuulumista johonkin ryhmään, hän haluaa samastua.

Emäntä ei harrasta käsitöitä, kuntoilua eikä puutarhanhoitoa – ei ainakaan niin paljon, että osaisi keskustella niistä aiheista ryhmässä. Hän ei oikeastaan harrasta mitään ja se onkin yksi syy siihen, että hän tuntee tarvetta löytää jotain sisältöä elämäänsä. Emäntä ei oikeastaan halua alkaa varsinaisesti harrastaa mitään uutta, hän on siihen aivan liian mukavuudenhaluinen ja kotona viihtyvä.

Emäntä huomaa facekaverinsa seinällä tämän jakaneen julkaisunsa Kissaryhmään. Julkaisussa on kuva kaverin kahdesta raidallisesta kissasta ja tekstissä hän kertoo kuinka yksinäistä hänellä olisi jos eivät rakkaat karvakaverit olisi hänen seuranaan. Kissaryhmä! Onhan Emännälläkin kissa, Urkki!

Emäntää jännittää hiukan, mutta innoissaan hän laittaa liittymispyynnön sopivalta vaikuttavaan ryhmään. Heti saatuaan tiedon ryhmään pääsystä hän laittaa sinne ensimmäisen postauksensa ja liittää siihen jouluaattona ottamansa kuvan Urkista. Emännän kännykässä ei ole paljoa kuvia Urkista ja juuri nyt Urkki on omilla teillään, joten hän tyytyy ensimmäiseen löytämäänsä kuvaan.

Kiitos ryhmään pääsystä. Täällä on ihania kisuja. Minun kisuni nimi on Urkki.

Postaus saa nopeasti paljon tykkäyksiä ja tervetulotoivotuksia. Se tuntuu hyvältä.

Urkki tarvitsee syntymäpäivän

Emäntä ihastelee ja laittaa tykkäyksiä Kissaryhmän julkaisuihin. Niin söpöjä kissoja ja niin herttaisia, rakastavia tekstejä kissoista. Tänään on näköjään monen kissan syntymäpäivä. Onko kissoilla syntymäpäivät? Tietysti jokainen kissa on syntynyt jonain päivänä, mutta kuka niistä niin tarkkaan tietää. Ei Emäntä ainakaan tiedä Urkin syntymäpäivää.

Urkki ei tullut Emännälle aivan pienenä pentuna. Urkki oli alkujaan Elli-tädin kissa. Elli-täti oli kuollut ja koska Emäntä oli Elli-tädin ainoa sukulainen, hänelle jäi huolekseen Elli-tädin jäämistöstä huolehtiminen. Jäämistöön kuului myös Urkki.

Emäntä ei ensin aikonut ottaa Urkkia omakseen, vei sen vain kotiinsa tilapäisesti kunnes löytäisi sille uuden kodin. Mutta tilapäinen vierailu venyi venymistään kun Emäntä ei saanut tehtyä kodinetsintäasialle mitään. Niinpä Urkki vain jäi. Ei siitä ole paljoa vaivaa. Oikeastaan siitä on hyötyä, sillä se pyydystää peltomyyriä ja hiiriä, jotka muuten pyörisivät Emännän omakotitalon nurkissa ja tuppaisivat sisällekin. Urkki kulkee ulkona omia aikojaan, syö ja nukkuu sisällä. Tulee välillä lähelle ja Emäntä silittelee sitä, pitääpä joskus sylissäänkin. Niin heille on kehittynyt jonkinlainen hieman etäinen kiintymyssuhde, joka näyttää tyydyttävän molempia.

Emäntää hävettää. Ei hän voi ryhmässä tunnustaa, ettei tiedä Urkin syntymäpäivää. Urkille pitää saada syntymäpäivä. Minkä ikäinen Urkki onkaan? Elli-täti oli kuollut kuusi vuotta sitten, kuinka kauan Urkki oli silloin ollut Ellillä? Urkki oli vielä aika nuori muuttaessaan Emännän luokse.

Urkki saa syntymäpäivän

Emäntä selailee Elli-tädin valokuva-albumia yrittäen löytää Urkin pentukuvia. Urkista on hyvin vähän kuvia kaiken kaikkiaan. Urkista ei oikeastaan ole lainkaan kuvia, mutta joissain kuvissa Urkki sentään näkyy. Tuossa se nukkuu sohvalla Elli-tädin ystävättärien välissä joillain kahvikutsuilla. Tuossa se istuu kahvipöydän alla pihalla, kun Ellin ystävättäret skoolaavat ehkä Juhannuksen kunniaksi.

Viimein löytyy kuva, joka voi selventää asiaa. Urkki istuu ikkunalaudalla Elli-tädin 85-vuotis-syntymäpäivänä otetussa kuvassa. Siitä on seitsemän vuotta. Urkki näyttää vielä vähän keskenkasvuiselta. Se on siinä varmasti noin vuoden ikäinen, kyllä vaan. Urkki on siis kahdeksanvuotias, päättelee Emäntä. Entä syntymäpäivä? Sen olisi kiva olla nyt pian, jotta hän pääsisi postaamaan siitä ryhmään. Sen pitäisi olla helppo muistettava. Viikon kuluttua on kesäkuun ensimmäinen päivä, eikö se sopisi Urkin syntymäpäiväksi?

Niin Urkki saa syntymäpäivän ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä Emäntä postaa Kissaryhmään.

Rakas Urkki tänään 8 v. Onnea pieni karvainen kaverini! Ilman sinua olisi elämäni yksinäistä.

Postaus saa paljon tykkäyksiä ja Urkkia onnitellaan kovasti. Emännällä on hyvä mieli. Hän on ostanut Urkille kuivattua kanan sydäntä juhlapäivän kunniaksi. Synttäripostauksessa on kuva Urkista syömässä synttäriherkkua.

(Oikeasti Urkki on 10-vuotias. Urkin syntymäpäivä olisi kyllä selvinnyt Elli-tädin lipastossa olleesta Urkin terveyskortista, mutta se oli muiden turhien papereiden mukana hävitetty.)

Urkista tulee valvotusti ulkoileva

Emäntä on innostunut postaamaan Kissaryhmään Urkin elämästä. Sen vuoksi hänen on otettava paljon kuvia Urkista.

Emäntä on lukenut Kissaryhmän postauksia, joissa vellovat mielipiteet ja lentelevät sanalliset myrkkynuolet vapaasti ulkoilevien ja hihnassa/tarhassa ulkoilevien tai vallan ulkoilemattomien kissojen omistajien välillä. Emäntä, joka on koko ikänsä asunut maalla, ei voi käsittää kissan pitämistä tarhassa tai hihnassa. Kissat ovat aina ulkoilleet itsenäisesti, kulkeneet omia polkujaan, pitäneet hiiret poissa taloista ja ulkorakennuksista.

Emäntä ei halua ärsyttää kumpaakaan mielipidettä edustavia ryhmäläisiä. Hän miettii miten välttäisi aiheuttamasta ärhäköitä reaktioita. Vihdoin hän keksii sen ja laittaa postauksen, jonka kuvassa Urkki istuu talon rappusilla häntä kauniisti etujalkojen ympärille kiedottuna.

Urkki ulkoilee paljon. Toki valvotusti.

Postaus saa paljon tykkäyksiä. Yksikään kommentti ei ole varsinaisesti hyökkäävä, mutta yhdessä kysytään pysyykö Urkki varmasti valvonnassa ja omassa pihassa ilman hihnaa. Emännällä on hyvä mieli, kun hän ei ole postauksellaan saanut aikaan riitelyä, mutta on kuitenkin tuonut esille sen, että Urkki ulkoilee vapaasti. Sehän on totta.

(Kyllä Urkin ulkoilu on valvottua. Näkeehän Emäntä Urkin monta kertaa päivässä kurkatessaan ikkunasta pihalle. Siellä se makoilee pensaan alla tai joskus keskellä pihaa tai istuskelee kahvipöydällä tarkkailemassa valtakuntaansa.)

Urkin ja Emännän suhde kehittyy

Saadakseen valokuvia Urkista Emäntä on joutunut seuraamaan sen tekemisiä ja menemisiä. Emäntä huomioi Urkin ja juttelee sille kiinnittääkseen sen huomiota ja saadakseen siitä kauniita kuvia. Hän myös hakeutuu Urkin lähelle pihalla ja tarkkaile sen elämää. Emäntä on hämmästynyt siitä kuinka paljon Urkin ajasta ulkona kuluu vain oleilemiseen. Urkki istuskelee siellä sun täällä, kuuntelee, katselee ja haistelee ympäristöä. Sillä ei näytä olevan koskaan kiire mihinkään. Emäntä on alkanut nauttia niistä yhteisistä hetkistä, joina he ovat lähekkäin – Urkki omissa puuhissaan ja Emäntä omissa ajatukissaan. Hyviä hetkiä. Laatuaikaa, huomaa Emäntä.

Emäntä postaa kuvan, jossa Urkki makaa omenapuun alaoksalla katse kohdistuneena jonnekin kauas, korvat valppaasti pystyssä.

Urkki on kaiken aikaa tietoinen ympäristöstä. On upeaa nähdä kuinka se aistit valppaina tarkkailee elinpiirinsä tapahtumia.

Postaus saa paljon tykkäyksiä ja saman suuntaisia kommentteja. Emäntä on mielissään.

Emäntä huomaa, että postaus ei ollutkaan tärkein asia, vaan se, että hän on oikeasti oppinut näkemään Urkin elämää uusin silmin.

Emäntä on viettänyt paljon aikaa Urkin elämää tarkkaillen ja oppinut arvostamaan kissoja entistä enemmän. Hän huomaa, että sisällä ollessaan Urkki on entistä useammin tullut lähelle Emännän istuessa telkkarin ääressä tai iltaisin lukemassa. Urkki tulee sohvalle viereen ja sen kehräys tuntuu hyvältä. Emännälle tulee lämmin tunne aina kun Urkki osoittaa hänelle huomiotaan.

Somen kissaryhmät ovat vaikuttajia

Kissaihmisiä on monenlaisia. Osalle kissat ovat elämän keskipiste, joillekin kissa on rakas, mutta hieman etäisempi lemmikki. Joissain kissaperheissä kissa voi jäädä vaille sen suurempaa huomiota, se on olemassa ja se hoidetaan, siitä tykätään, mutta sillä ei ole keskeistä roolia ihmisten elämässä.

Urkin tarinan myötä haluan kiinnittää huomiota siihen, että somen kissaryhmät voivat vaikuttaa siihen, miten koemme lemmikkimme. Erihenkiset kissaryhmät voivat muokata omaa suhtautumistamme kissoihin ja omaan kissaan. Toivottavasti jokainen löytää sen itselleen ja kissalleen sopivan ryhmän, johon kuuluminen tuottaa hyvää mieltä.

(Kuten aiemmin kirjoittamani Rääpäleen tarina, myös Urkin ja Emännän tarina on fiktiota, mutta voisihan tämä olla tottakin…)

Wordpress Social Share Plugin powered by Ultimatelysocial